4.2.2019

Viha ennen vihapuheen valtaa


Elämme aikaa, jossa tieteelliseltä tutkimukselta odotetaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tutkijoilta edellytetään innostusta julkiseen keskusteluun ja kannanottoihin samalla kun tutkimustuloksia pitäisi markkinoida ja muuntaa käytännöllisiksi neuvoiksi.

Samalla aikaamme liittyy vihapuhe eri muodoissaan. Nettimaailma on sekoittanut ja moninaistanut aiemmin lähinnä median vastuulla ollutta julkista keskustelukulttuuria. Negatiiviselle, vähättelevälle ja pelottelevalle vihapuheelle on tullut tilaa. Mutta onko kyse uudesta ilmiöstä? Ja mistä ilmiöstä oikein on kyse? Entä miksi poliittisen kiistelyn tai silkan ihmisryhmien välisen erimielisyyden sijaan vihapuheen kohteena ovat myös tutkijat ja tiede tavalla, joka on pakottanut myös tiedemaailman käsittelemään vihapuheen kohtaamista (esim. Oulun Tieteen päivät ja tutkijoiden yö 2017, Helsingin Tieteiden päivät 2019).


Vihapuheesta käydyt erilaiset julkiset keskustelut pistivät minut miettimään uudella tavalla tiedon kohtaamista. Omassa tutkijahistoriassa olen siirtynyt aikanaan sosiaaligerontologiasta väkivallan tutkimukseen. Kummallakin alueella olen varsin selkeästi tutkinut ja myös kyseenalaistanut sukupuolta. Vanhenemisesta ja siihen liittyen myös sukupuolesta ja seksuaalisuudesta pyydettiin kertomaan varsin monenlaiselle yleisölle 1990-luvulla. Tutkimuksellisia havaintoja tietona ei kiistetty, ja sukupuolikin otettiin vastaan elämän todellisuutta avaavana näkökulmana. Sen sijaan väkivallan tutkimukseen siirtyminen 2000-luvulla tuotti toisenlaisen kokemuksen. Vedin laajaa Suomen Akatemian rahoittamaa monitieteistä ja monimenetelmällistä – myös Tilastokeskuksen kvantitatiivista aineistoa hyödyntävää tutkimushanketta – parisuhteessa tapahtuneesta väkivallasta kokijoiden näkökulmasta. Sen vetäjänä jouduin jatkuvasti puolustamaan sekä tutkimuksen tekemistä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, että kohtaamaan erilaista häirintää. Tämä näkyi hyvin konkreettisesti vihana joutuessani suorien tappo- ja väkivaltauhkausten kohteeksi. Mutta se näkyi myös tieteellisessä keskustelussa. Vuonna 2012 pääsin Marita Husson ja Suvi Keskisen kanssa perustelemaan Tieteessä tapahtuu – lehdessä useampaan otteeseen sitä, miksi väkivaltaa pitää tutkia myös sukupuolistuneena ja uhrien näkökulmasta. Ero aiemmin kokemaani oli suuri. Sosiaaligerontologisen tutkimuksen vastaanotossa keskustelua sukupuolesta ja sen merkityksestä ei torjuttu toisin kuin väkivallan tutkimukseen nivottuna.

Kohtasinko jo tuolloin vihapuhetta kuten tällä hetkellä sukupuolentutkijoille ja naiseksi sukupuolitetuille näyttää tapahtuvan? Itse ajattelen että en kohdannut, en ainakaan samanlaisessa merkityksessä, kuin miten vihapuhe tässä ajassa toimii. Väkivallan, uhriutumisen ja sukupuolistuneisuuden dynamiikan tutkimuksessa oli kyse sekä uudesta tiedosta että vahvasta puhumattomuuden kulttuurin ja vakiintuneiden ajattelutapojen murroksesta. Naisten kokemaa (ja tekemää) väkivaltaa sekä uhriutumisen seurauksista ryhdyttiin ylipäätään Suomessa tutkimaan vasta 1990-luvulla. Kyse oli sosiaalisesta tilanteesta, jossa puhumattomuuden kulttuurin murtaminen ja uuteen tietoon pyrkiminen nostivat esiin pelkoa. Suomalaiseen kipupisteeseen iski väkivallan hahmottaminen tavalla, jossa uhriutuminen, väkivallan seuraukset ja sukupuoli nostettiin esiin sekä väkivallan tekemisessä että kokemisessa.

Mutta entä nyt? Muuttuvassa, kaupallistuneessa maailmassa tieteellisen tiedon tuottajat joutuvat kohtaamaan todellisuuden, jossa tietoa vastaan hyökätään laajemmin ja useammalla tavalla. Internetin keskustelualustojen valtaaminen, väärien tai perusteettomien tietoväitteiden heittely sekä keskustelujen äkkinäinen suuntaaminen vähättelyyn tai leimaamiseen ovat osa arkea. Tässä maailmassa tutkijoihin kohdistuva vihapuhe alkaa näyttäytyä selkeämmin valtapuheena.

Elämme ajassa, jossa kohtaavat valta, halu tietynkaltaisten ajattelu- ja puhetapojen vakiinnuttamiseen sekä tiede. Tieteellisen tiedon ytimessä on pyrkimys tuottaa uutta tietoa, tehdä näkyväksi ja ilmiöittää todellisuutta tavalla, joka pakottaa hahmottamaan arkeamme sekä tulevaisuuttamme. Maailmassa, jossa tiedoksi kutsutulla perustellaan – politiikan sijaan – taloudellisia ja sosiaalisia päätöksiä, tieteellisen tiedon pyrkimys piilossa olevien dynamiikkojen hahmottamiseen, uuteen ajatteluun sekä tiedolla perusteltujen asioiden rajallisuuden osoittamiseen voi näyttäytyä myös jo saavutettujen etujen kaventajana.


Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

** Suvi Ronkainen on palannut Lapin yliopistoon ja Rovaniemelle oltuaan noin viisi vuotta toisaalla. Hän toimi tuolloin ensin tutkijana asuen Tampereella ja Skotlannissa josta siirtyi Vaasan yliopiston rehtoriksi ja muutti Vaasaan. Rehtorius vaihtui vakavan sairastumisen johdosta Senior Advisor positioksi. Muuttaminen takaisin mahdollistaa hänelle myös uudenlaisen näkökulman ottamista omaan tutkimukseen ja opetukseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti