25.5.2015

Akateemiset vietit ja tekemisen vaihteet

Tuskastuttaa. Lähden lenkille juoksemaan henkistä tuskaani pakoon. Edessäni joku lenkkeilyttää koiraa. Koira haistelee häntä heiluen tienpientareen tuoksuja ja viuhtoo edestakaisin tien reunan ja keskikaistan välillä. Ihminen saa koiran välillä kävelemään nätisti vierellä, ilman vetämistä. Sitten huumaavat hajut vievät voiton ja koira ryntää häntä heiluen haistelemaan niitä pientareelle. Ihminen vetää koiraa ja välillä koira vetää ihmistä. Sama kuvio toistuu ja toistuu. Minä ymmärrän koiraa. Minä olen kuin tuo koira.

Akateeminen koira on monen vetovoiman ristipaineissa. Koira voi liikkua hihnan sallimissa rajoissa. Välillä se toimii taluttajan käskyjen mukaan mielellään, välillä kulkien omia teitään. Koira ei kuitenkaan kestä kontrollissa elämistä pitkään, vaan välillä viettien toteuttaminen venyttää hihnaa.

Pohdin, että akateemisten viettien vietäväksi antautuminen voikin olla tarpeellinen osa kontrollissa elämistä ja tutkimustyötä. Tutkimustyö on maanis-depressiivisempää kuin mikään muu työ. Pelkkää ala- ja ylämäkeä. Tasaista vain harvoin. Tekeminen jäsentyy neljään vaihteeseen.

Flow
Hyvänä kautena olen voittamaton. Kuvittelen keksineeni jotain aivan mahtavaa. Saan paljon aikaan ja tutkimus edistyy sujuvasti. Teen yhdessä päivässä kolmen päivän edestä töitä. Kirjoitan väitöskirjaa 7 sivua päivässä, hoitaen opetustyön siinä sivussa. Tanssin vimmatusti. Voin hoitaa kymmentä asiaa kerralla. On täpinää ja tohkeisuutta. Huippufiiliksessä on se huono puoli, ettei meno pysähdy huipulle, vaan menee överiksi.

Yli-analyysi
Kun analyysi vie, se vie kokonaan. Elän pääni sisällä, käyden keskustelua itseni kanssa.  Analysoin tutkimusta, analysoin elämääni, ystäviäni ja lenkillä edessäni juoksevaa koiraa. Olen poissaoleva. En muista mihin olen menossa, kun ajan töistä kotiin. Kysyn saman kysymyksen viisi kertaa. Vastaan huomaamatta minulle esitettyihin kysymyksiin joita en kuule. Kun lapseni patistaa meitä lähtemään, en tiedä minne olen luvannut hänet viedä. Unohdan laittaa ruokaa. Puhun kummia. Analysoin samalla kun luen iltasatua. En muista katsoa puolisoani kolmeen päivään.

Ahdistus
Yli-analyysi loppuu kuin seinään. Yhtenä päivänä en enää pysty. Pää on sumea, enkä osaa vastata edes sähköposteihin. Sitten ahdistaa kun mikään ei etene. Päätän tehdä viikonloppuna tutkimusta, koska viikolla en kyennyt. En tee viikonloppuna tutkimusta ja sätin siitä itseäni. En osaa kirjoittaa ja kaikki tekemäni tuntuu surkealta. Kirjoitan jotain itseni piristykseksi. Kirjoitan vääriä asioita. Kirjoituksestani ei ropise jufopisteitä, eikä se edistä tutkimusta. Kirjoitan vain, jotta tuntisin saaneeni jotain aikaiseksi. Sätin siitäkin itseäni. Makaan sohvalla miettien, olisiko sittenkin pitänyt opiskella nuohoojaksi.  

Sivuraide
Nousen ahdistuksesta sivuraiteiden avulla. Se on sitä, kun koira kulkee ojassa, kuono maata viistäen. Häntä heiluu onnesta. Koira menee minne vietti vie. Unohtaa velvollisuudet ja komennot. Hän löytää jotain aivan uutta. Omistajaa koiran löytämä jäniksenraato ei aina ilahduta. Olen taas matkalla huipulle.


Laura Tiitinen
Yliopisto-opettaja
Lapin yliopisto


Kuva: Freedigitalphotos.net, by Vlado



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti