25.4.2014

Tieteiden sisäpolitiikka eli millaista vallankäyttöä tutkija kohtaa ammattinsa takia?


Immanuel Kant luennoi venäläisille upseereille – I. Soyockina / V. Gracov, Kaliningradin Kant-museo (Wikipedia).

Edellisessä kirjoituksessani väitin, että monet tieteet sitoutuvat arvoihin ja että tämä sitoutuminen aiheuttaa jatkuvasti myös poliittisia seurauksia. Esimerkiksi suomalaisugrilaisten kielten käyttöä tai taloudellista rationaalisuutta ei voi rajattomasti laajentaa heikentämättä muiden päämäärien toteutumismahdollisuuksia. Lääketieteen tavoitteiden ja keinojen täysimittainen toteuttaminen veisi luultavasti rahat kaikelta muulta.
 
Tässä kirjoituksessa kysymys on toisensuuntainen. Millaista politiikkaa tutkija kohtaa ammatissaan ja mitkä ovat tieteen ”poliittisia voimia”? Mihin tutkija joutuu sitoutumaan ja kehen hänen kannattaa yrittää vaikuttaa? Miten esimerkiksi puoluepolitiikka kytkeytyy tieteen sisäiseen vallankäyttöön?

Ylätason tiedepolitiikka on politiikkaa, ei tiedettä


Kansallisen tason tiedepolitiikassa kamppaillaan resursseista ja arvostuksesta yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kesken sekä tieteen eri alojen välillä. Yksittäisen tutkijan mahdollisuudet saada esimerkiksi tutkimusrahoitusta riippuvat jossain määrin tämän kamppailun tuloksista, mutta hän ei yleensä kykene vaikuttamaan rahoituksen jakautumiseen eri tieteenalojen tai perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen välillä.

Yksittäiset tutkijat osallistuvat vain harvoin yleiseen tiedepolitiikkaan. Poliitikkojen, virkamiesten ja etujärjestöjohtajien kanssa samassa sarjassa painivat lähinnä yliopistojen rehtorit, kanslerit ja hallitusten puheenjohtajat. Ylätason tiedepolitiikka on ainakin Suomessa varsin hierarkkista ja keskitettyä: hallitusohjelma ja ministeriö ohjaavat, yliopistot ja tutkijat seuraavat. Merkittävin tiedepoliittinen valta perustuu enemmän muodollisiin asemiin ja taustayhteisöihin kuin parhaaseen argumenttiin tai viimeisimpiin tutkimustuloksiin. Puoluepolitiikalla ja jäsenkirjoilla voi useinkin olla merkitystä. 

Aikaisemmin yliopistot olivat opetus- ja kulttuuriministeriön alaisia valtion virastoja, nyt ministeriön tiukassa tulosohjauksessa toimivia julkisoikeudellisia yhteisöjä tai säätiöitä. Tutkijan mahdollisuudet osallistua resurssien jakamista tai oppiaineiden statuksia koskevaan päätöksentekoon ovat yleensä melko vaatimattomat myös hänen oman yliopistonsa sisällä. Myös yliopistot ovat varsin keskitetysti johdettuja, muun muassa siitä syystä, että vuoden 2010 alussa taloudellista asemaltaan itsenäistyneet yliopistot keskittivät erityisesti resurssivaltaa ylimmälle johdolle hallitakseen talousriskejä. Korkeinta valtaa yliopistoissa käyttävät tällä hetkellä melko itsenäisesti toimivat yliopistojen hallitukset ja heidän alaisuudessaan työskentelevät rehtorit. Myös yliopistojen keskijohto esimerkiksi tiedekunnissa on nykyään yleensä rehtorin nimittämää, ei tutkijayhteisön keskuudestaan valitsemaa.

Tavallinen tutkijakin joutuu joskus sitoutumaan, mutta mihin?


Tutkija voi yleensä parantaa omaa asemaansa lähinnä joko etenemällä urallaan tai hankkimalla itsensä tai lähipiirinsä käyttöön kilpailtua tutkimusrahoitusta. Hyvät tutkimustulokset ja julkaisut voivat ajan mittaan parantaa tutkijan tai hänen tutkimusalansa asemaa yleisesti tai hänen omassa yliopistossaan, mutta tämän tueksi saatetaan tarvita myös sopivia suhdanteita.

”Uralla eteneminen”, johon tutkijalla on vahva ja kiistaton intressi, tosin on melko juhlallinen ilmaisu kuvaamaan hakemustehtailua, jonka välittömänä tavoitteena on usein vain toimeentulon varmistaminen seuraavalle rahoituskaudelle. Käytännössä tutkija saattaa hoitaa samaa tehtävää kerta toisensa jälkeen tai välillä alempia tehtäviä tai olla jopa työttömänä.

Toistaiseksi täytettävät professuurit ja lehtoraatit ovat houkuttelevia juuri siksi, että omaa välitöntä toimeentuloa koskeva vuosittainen tai jopa useammin toistuva epävarmuus poistuu. Pysyvämmästä tehtävästä toisaalta seuraa vähintään moraalinen velvoite hakea tutkimusrahaa muille.

Niin julkaisujen tuottaminen, uralla eteneminen kuin kilpaillun tutkimusrahan saaminenkin perustuvat ulkopuoliseen tieteelliseen arviointiin. Ne henkilöt, joihin tutkijan täytyy tehdä erityisesti vaikutus, arvioivat häntä yleensä kriteereillä, jotka ovat periaatteessa yhteiset arvioitavalle tutkijalle sekä arvioitsijoille. Käytännössä tutkijaa arvioi usein muutama samalla tieteenalalla valtaa käyttävä senioritutkija. Pahimmassa tapauksessa hänen tekstejään ei lue kukaan muu.

Arvioinnissa käytettävät kriteerit ovat ajan mittaan kehittyneitä ja niistä voi vallita jonkinasteista epäselvyyttä tai erimielisyyttä. Tutkijat voivat sitoutua erilaisiin tutkimustraditioihin [1]. Silloin, kun tieteenalalla arvokkaina pidetyistä asioita vallitsee voimakkaita erimielisyyksiä, puhutaan koulukuntakiistoista.

Perinteisesti tieteelliset koulukunnat tai traditiot ovat juuri niitä voimakeskuksia, joihin tutkijan on asemoitava itsensä. Jos lähestymistapojen välillä vallitsee vahvoja jännitteitä, voi tutkija tuntea jopa painostusta kuulumisesta johonkin suuntaukseen tai koulukuntaan. Samaan aikaan ei voi olla esimerkiksi behavioristi ja behaviorismin kriitikko.

Koulukuntaisuuden kehittyminen ei ainakaan ulkoa katsoen aina näytä kovin rationaaliselta. Henkilökysymyksillä voi olla suuri merkitys. Professorit saattavat vaalia linjaansa tiukasti ja vaatia oppilailtaan uskollisuutta. Voi syntyä eräänlaisia akateemisia heimokulttuureja. Tieteellisiin ristiriitoihin erimielisyyksien selityksenä kannattaa usein suhtautua samanlaisella ymmärtämyksellä kuin niihin ”taiteellisiin linjaeroihin”, joihin teatteriseurueet ja rockbändit hajoavat.

Mikseivät erilaiset näkökulmat ja toisistaan poikkeavat tulkinnat olisi mieluummin rikkaus kuin yhteisöä hajottava tekijä? Niin ne usein ovatkin siihen asti kunnes henkilöt riitautuvat, mikä yleensä johtuu joko rahasta, tehtävistä tai muusta statuksesta. Tutkijat eivät luultavasti ole muita ihmisiä parempia selvittämään keskinäisiä konfliktejaan. Hyvien roolien niukkuus yhdistettynä lahjakkaiden ihmisten runsauteen ja arvioinnin osittaiseen subjektiivisuuteen tuo alalle luultavasti hieman samankaltaisia jännitteitä kuin mitä voi esiintyä esimerkiksi teattereissa tai muissa kulttuurilaitoksissa.

Ammatin kannalta tiede ohittaa yleisen politiikan


Olennaista on se, että tutkijan ja etenkin nuoren tutkijan kannalta tieteellisiin kriteereihin liittyvä pätevöityminen – ja mahdollisesti koulukuntiin tai lähestymistapoihin liittyvät valta- ja resurssikysymykset – ovat yleensä niin keskeisiä, ettei hänellä ole ainakaan ammatillista syytä sitoutua voimakkaasti muihin ryhmittymiin, esimerkiksi yleisiin poliittisiin puolueisiin.

Jos uralla etenemisen jollain kuvitteellisella historian laitoksella ratkaisee se, että tutkija uskottavasti esittäytyy intellektuaalihistorioitsijana eikä esimerkiksi aatehistorioitsijana, sosiaalihistorioitsijana tai poliittisena historioitsijana, miksi nähdä ylimääräistä vaivaa vielä senkin päättämiseen, pitäisikö lisäksi sitoutua kokoomukseen, vasemmistoon tai vihreisiin?

Ministeriön tiedevirkamiehelle ja yliopiston rehtorille oikean puolueen jäsenkirjasta voi joskus olla hyötyä, mutta rivitutkijan on vaikea kuvitella, miten se voisi auttaa seuraavan julkaisun sokkoarvioinnissa tai ensi vuoden toimeentulon turvaamisessa.

Yliopistoissa voidaan riidellä vaikka mistä. Olen itse ollut yliopistoissa töissä yli viisitoista vuotta, mutta siltä ajalta en muista merkittäviä kiistoja, joissa ihmisten puoluepoliittiset sidonnaisuudet tai heidän puoluepoliittiset kantansa yleensä olisivat olleet kiistojen alkuperäisenä syynä. Niillä, jotka ovat työskennelleet suomalaisissa yliopistoissa 1970-luvulla, voi olla tästä asiasta hyvin erilaisia muistikuvia. Nykyisissä yliopistoissa tutkimukseen liittyvien asioiden edistäminen jäsenkirjalla on kuitenkin melko huonosti toimiva ajatus. Esimerkiksi väitöstilaisuudessa väittelijän ei kannata todistella ajatustensa oikeutta sillä, että myös istuva pääministeri ajattelee asiasta samansuuntaisesti.

Tutkijat voivat ammattiliittojen kautta osallistua ammatilliseen edunvalvontaan. Valtakunnan tasolla edunvalvonta kytkeytyy joskus yleiseen tiedepoliittiseen keskusteluun ja ylätason tiedepolitiikkaan. Varsinaiseen tieteen sisäiseen ja tieteidenväliseen politiikkaan nähden ammatillinen edunvalvonta joutuu kuitenkin pysyttelemään neutraalina, sillä liitot eivät voi toimintaedellytyksiään menettämättä asettua esimerkiksi ihmistieteiden puolelle teknisiä ja luonnontieteitä vastaan tai päinvastoin.

Tieteiden sisäpolitiikassa on eroja


Tieteiden sisäpolitiikka ei ole kaikkialla ja kaikissa maissa samanlaista. Suomen kaltaisella pienellä maalla on sekä etuja että haittoja puolellaan.

Koulukuntaeroilla on usein kansainvälisiä ulottuvuuksia, sillä niiden taustalla olevat tieteelliset lähestymistavat ja traditiot ovat yleensä kansainvälisiä. Niiden muodostumista ei juuri koskaan ohjata Suomen kaltaisista pienistä maista käsin, joista on myös vaikea kohota traditioiden johtaviksi edustajiksi [2]. Tämän voi huomata esimerkiksi pohtimalla sitä, kuinka usein sellaisille sanoille kuin vaikkapa ”kartesiolaisuus”, ”marxismi”, ”keynesiläisyys” tai "bourdieulaisuus" löytyy suomenkielisistä nimistä johdettuja vastineita.

Toisaalta traditioiden väliset erot suhteellistuvat periferioista katsottuna. Suomalaisen tutkijan kokemus voi olla se, että hänen oman alansa saksalaisessa, ranskalaisessa ja englantilaisessa koulukunnassa on pinnalta eroavien oppisanastojen takana lopulta paljon samaa. Saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset kuitenkin käyttävät koko työuransa pienten erojen viilaamiseen. Näin he määrittelevät nokkimisjärjestyksen omilla suurilla laitoksillaan, joiden johtavat professorit ovat tutkimusalansa kansainvälisiä tähtiä.

Pienten ja perifeeristen maiden tutkijat voivat olla omaperäisiä ongelmanratkaisijoita tai luovia sillanrakentajia ja yhteensovittajia, jotka eivät jaksa tuhlata aikaansa epäolennaiseen. Suomen pienillä tieteenaloilla ei parhaassa tapauksessa olekaan ratkaisevaa, onko tutkija täysin puhtaaksiviljelty intellektuaali-, aate-, sosiaali- tai poliittinen historioitsija, jos hänellä on jotain omaperäistä annettavaa yhteisölleen.

Myös ne ulkoiset palkinnot ja houkuttimet, jotka ajavat kunnianhimoisimpia tutkijoita eteenpäin, voivat vaihdella maittain. Suomalaiset yliopistojen opettajat olivat vuoden 2009 loppuun saakka valtion virkamiehiä. Englanninkielisen ”liberal arts” -perinteen tutkijat ja osin mannereurooppalaiset tutkijat ovat tyyliltään joskus lähempänä kirjailijoita tai jopa taiteilijoita kuin virkamiehiä. He voivat tavoitella korkeita myyntilukuja sekä mielipidevaikuttajan tai jopa tähden asemaa, kuten tekevät kirjailijat ja muutkin kulttuurijulkkikset.

Suomessa kunnianhimoinen professori on perinteisesti halunnut itselleen oman vanhan tai uuden oppiaineen, sitten laitoksen ja mieluiten vielä muista erillisen uuden rakennuksen. Tämä on ehkä yksi oire siitä, että Suomessa muodollisilla asemilla ja hallinnollisella vallalla on joskus taipumus korostua sisällön ja yleisön tarpeiden kustannuksella.

Petri Koikkalainen
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta

[1] Traditio ei tässä yhteydessä viittaa erityiseen perinnesidonnaisuuteen, vaan se tarkoittaa niitä käsitteitä, teorioita, metodeja, koejärjestelyjä ja muita käytäntöjä, jotka ovat ominaisia jollekin ainakin jossain määrin vakiintuneelle tutkimussuuntaukselle.

[2] Tutkimusten laatu ei ole ainoa asiaan vaikuttava tekijä. Ne, jotka saavat näkyvyyttä omassa maassaan tai omalla kielialueellaan, saavat suuressa maassa suuremman yleisön ja vaikutuksen kuin pienessä maassa. Kaikkien maiden kansallinen historiankirjoitus pyrkii korostamaan oman maan ajattelijoiden ja tieteentekijöiden vaikutusta tieteen läpimurtoihin ja ajattelutraditioiden kehitykseen, mutta suurten maiden historiankirjoitus vaikuttaa yleisiin mielikuviin laajemmin kuin pienten maiden historiankirjoitus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti