26.3.2014

Vasikoinnin kauniimmat kasvot

Suomessa ei tehty vuonna 2012 yhtään törkeää ympäristön turmelemisrikosta.
Tilanne on hämmästyttävä, koska Ruotsissa ympäristörikoksia tehdään vajaa 6000 vuosittain. Törkeitäkin rikoksia on siinä joukossa aika monta.  Ympäristörikosten vähäisyys tuskin tarkoittaa sitä ettei niitä Suomessa tehtäisi. Ongelmana on se, etteivät edes viranomaiset ilmianna havaitsemiaan ympäristörikoksia poliisille. [1]

KAVALTAJA, PETTURI, URKKIJA, LUOPIO, VAKOOJA, VASIKKA. 

Ilmiantoon (whistleblowing) liittyy suomalaisessa kulttuurissa lähes yksinomaan negatiivisia merkityksiä. Se tuo mieleen Stalinin tai Natsi-Saksan aikaiset ilmiannot, joissa “vääräuskoisia” ystäviä, sukulaisia ja naapureita käräyteltiin viranomaisille. Kukaan ei halua petturiksi. Moni antaa kaverin autoilla humalassa ja kääntää katseen pois, kun sen eteen osuu jotain epämukavaa, epäilyttävää tai jopa rikollista.
Ei kuulu minulle.

Sosiaalialan  ammattilaiset ovat ilmiantamisen, eli epäkohtien paljastamisen suhteen erikoisessa asemassa. Heillä on ammattieettinen velvoite puuttua havaitsemiinsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja  tuoda työnantajansa, yhteiskunnan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön tietoon tilanteet, joissa ihmiset elävät köyhyydessä, resurssit ovat riittämättömät tai resurssien jakautuminen, politiikka tai toimintatavat ovat syrjiviä epäoikeudenmukaisia tai haitallisia ihmisten hyvinvoinnille [2].

Sosiaalialan työntekijöiden havaitsemat epäkohdat voivat olla esimerkiksi laittomia tai syrjiviä paikallispoliittisia päätöksiä tai epäeettistä toimintaa sosiaalialan organisaatiossa. He kuitenkin työskentelevät usein samoissa julkishallinnon organisaatioissa, joissa epäkohdat toteutuvat ja tulevat esille. Paljastaessaan epäkohtia he sahaavat sitä oksaa, jolla istuvat. 

Kaikki toimintaympäristöt eivät suhtaudu suopeasti epäkohdista puhumiseen. Suomalaisissa julkishallinnon organisaatioissa siedetään huonosti kriittistä ja arvioivaa julkista keskustelua. Kun organisaatiossa halutaan lakaista epäkohdat maton alle, tilanteesta tulee eettisesti hyvin haastava ilmiantajalle. Vaakalaudalla voi olla hänen maineensa, työpaikkansa ja urakehityksensä. [3]

Tilanne on ongelmallinen myös siksi, ettei Suomen lainsäädäntö tunnista ilmiantamista, eikä tarjoa ilmiantajille erityistä suojelua. Julkishallinnossamme ei ole epäkohtien paljastamiseen liittyvää toimintapolitiikkaa tai organisaatioiden sisäisiä ilmiantokanavia. [4 & 5] Muu lainsäädäntö, toimintaa valvovat viranomaiset ja ammattiliitot paikkaavat ilmiantamiseen liittyvän lainsäädännön ja toimintamekanismien puutteita vaihtelevalla menestyksellä.


VAIKENEMISEN VAIHTOEHTO?

Julkishallinnon työntekijät ovat erityisen hyvässä asemassa havaitsemassa päätöksentekoon liittyviä epäkohtia, koska he toimeenpanevat nuo päätökset. Heillä on myös tietämys siitä, mitä todellisia seurauksia päätöksillä on kansalaisten elämään.

Moni kuitenkin vaikenee tai vaiennetaan eettisesti lähes mahdottoman tilanteen edessä. Toiset ottavat riskin, eivätkä vaikene.[3] Jotkut yrittävät muuttaa tilannetta joukkovoiman turvin ja toiset vuotavat asian nimettömästi medialle. Media-ilmiantoa käytetään epäkohtien paljastamisen viimesijaisena keinona, kun mitkään muut keinot eivät ole tuottaneet tulosta. Mikäli työyhteisön kommunikaatio- ja kehittämiskulttuuri ei salli edes epäkohdista keskustelemista, nimetön ilmianto medialle voi olla riskittömin vaihtoehto.

Ilmiantaminen on koko kulttuurissamme lähes tabumaisessa asemassa. Maailmalla laajasti tutkitun ilmiön ymmärrys on Suomessa lapsen kengissä, koska lähtökohtaisesti uskomme siihen, ettei hallintomme eri tasoilla tehdä virheitä ja jos tehdään, ne voidaan helposti oikaista. Näin ei kuitenkaan aina ole.

Negatiivinen ymmärrys ilmiantamisesta vaikuttaa viranomaistenkin toimintaan: epäkohtien paljastamisen keinoja ei tunnisteta varteenotettavina eettisen vastarinnan muotoina. Ilmiantaminen kuitenkin voi olla oikea teko, kun se tehdään lainmukaisesti [6], harkitusti ja oikea-aikaisesti.
Ilmiantaminen on yksi vaikenemisen vaihtoehto.

Laura Tiitinen
Tutkija
Lapin yliopisto /YTK




Lähteet

[1] Poliisin ympäristörikoskatsaus vuodelta 2012 myös
Hulkko, Liisa (kevät 2014) 
Näkymätön rikos. Iso Numero. Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto ry. 22-24.

[2] Sosiaalialankorkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry 2012: Arki, arvot, elämä, etiikka. Ammattieettinen lautakunta. 

[3] Tiitinen, Laura & Kauppi, Arto (tulossa julkaisuun 2014) Viisi vaientamisen tapaa - Sosiaalialan työntekijöiden julkiseen viestintään kohdistuva sananvapauden rajoittaminen. Oikeus. Oikeuspoliittinen yhdistys, Demla.



[6]
Korkeamäki, Marika & Koskinen, Seppo 2012: Sananvapautta vai sopimatonta "ilmiantoa"? Edilex 2012/27.
myös
sekä







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti