Suomessa ei tehty vuonna 2012 yhtään
törkeää ympäristön turmelemisrikosta.
Tilanne on hämmästyttävä, koska Ruotsissa
ympäristörikoksia tehdään vajaa 6000 vuosittain. Törkeitäkin rikoksia on siinä joukossa aika
monta. Ympäristörikosten vähäisyys
tuskin tarkoittaa sitä ettei niitä Suomessa tehtäisi. Ongelmana on se, etteivät
edes viranomaiset ilmianna havaitsemiaan ympäristörikoksia poliisille. [1]
KAVALTAJA, PETTURI, URKKIJA, LUOPIO, VAKOOJA, VASIKKA.
Ilmiantoon
(whistleblowing) liittyy suomalaisessa kulttuurissa lähes yksinomaan
negatiivisia merkityksiä. Se tuo mieleen Stalinin tai Natsi-Saksan aikaiset
ilmiannot, joissa “vääräuskoisia” ystäviä, sukulaisia ja naapureita
käräyteltiin viranomaisille. Kukaan ei halua petturiksi. Moni antaa kaverin
autoilla humalassa ja kääntää katseen pois, kun sen eteen osuu jotain
epämukavaa, epäilyttävää tai jopa rikollista.
Ei kuulu minulle.
Ei kuulu minulle.
Sosiaalialan ammattilaiset ovat ilmiantamisen, eli
epäkohtien paljastamisen suhteen erikoisessa asemassa. Heillä on
ammattieettinen velvoite puuttua havaitsemiinsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin
ja tuoda
työnantajansa, yhteiskunnan päätöksentekijöiden ja suuren yleisön tietoon
tilanteet, joissa ihmiset elävät köyhyydessä, resurssit ovat riittämättömät tai
resurssien jakautuminen, politiikka tai toimintatavat ovat syrjiviä
epäoikeudenmukaisia tai haitallisia ihmisten hyvinvoinnille [2].
Sosiaalialan työntekijöiden
havaitsemat epäkohdat voivat olla esimerkiksi laittomia tai syrjiviä
paikallispoliittisia päätöksiä tai epäeettistä toimintaa sosiaalialan
organisaatiossa. He kuitenkin työskentelevät usein samoissa
julkishallinnon organisaatioissa, joissa epäkohdat toteutuvat ja tulevat esille.
Paljastaessaan epäkohtia he sahaavat sitä oksaa, jolla istuvat.
Kaikki
toimintaympäristöt eivät suhtaudu suopeasti epäkohdista puhumiseen.
Suomalaisissa julkishallinnon organisaatioissa siedetään huonosti kriittistä ja
arvioivaa julkista keskustelua. Kun
organisaatiossa halutaan lakaista epäkohdat maton alle, tilanteesta tulee
eettisesti hyvin haastava ilmiantajalle. Vaakalaudalla voi olla hänen
maineensa, työpaikkansa ja urakehityksensä. [3]
Tilanne on
ongelmallinen myös siksi, ettei Suomen lainsäädäntö tunnista ilmiantamista,
eikä tarjoa ilmiantajille erityistä suojelua. Julkishallinnossamme ei ole
epäkohtien paljastamiseen liittyvää toimintapolitiikkaa tai organisaatioiden
sisäisiä ilmiantokanavia. [4 & 5] Muu lainsäädäntö, toimintaa valvovat viranomaiset
ja ammattiliitot paikkaavat ilmiantamiseen liittyvän lainsäädännön ja
toimintamekanismien puutteita vaihtelevalla menestyksellä.
VAIKENEMISEN VAIHTOEHTO?
Julkishallinnon työntekijät ovat erityisen hyvässä asemassa havaitsemassa päätöksentekoon
liittyviä epäkohtia, koska he toimeenpanevat nuo päätökset. Heillä on myös
tietämys siitä, mitä todellisia seurauksia päätöksillä on kansalaisten elämään.
Moni kuitenkin vaikenee tai
vaiennetaan eettisesti lähes mahdottoman tilanteen edessä. Toiset ottavat riskin, eivätkä vaikene.[3] Jotkut
yrittävät muuttaa tilannetta joukkovoiman turvin ja toiset vuotavat asian
nimettömästi medialle. Media-ilmiantoa käytetään epäkohtien
paljastamisen viimesijaisena keinona, kun mitkään muut keinot eivät ole
tuottaneet tulosta. Mikäli työyhteisön kommunikaatio- ja kehittämiskulttuuri ei
salli edes epäkohdista keskustelemista, nimetön ilmianto medialle voi olla
riskittömin vaihtoehto.
Ilmiantaminen on
koko kulttuurissamme lähes tabumaisessa asemassa. Maailmalla laajasti tutkitun ilmiön ymmärrys on Suomessa lapsen kengissä, koska lähtökohtaisesti uskomme siihen, ettei hallintomme eri tasoilla tehdä virheitä ja jos tehdään, ne voidaan
helposti oikaista. Näin ei kuitenkaan aina ole.
Negatiivinen
ymmärrys ilmiantamisesta vaikuttaa viranomaistenkin toimintaan: epäkohtien
paljastamisen keinoja ei tunnisteta varteenotettavina eettisen vastarinnan
muotoina. Ilmiantaminen kuitenkin voi olla oikea
teko, kun se tehdään lainmukaisesti [6], harkitusti ja oikea-aikaisesti.
Ilmiantaminen on yksi vaikenemisen vaihtoehto.
Ilmiantaminen on yksi vaikenemisen vaihtoehto.
Laura Tiitinen
Tutkija
Lapin yliopisto
/YTK
[1] Poliisin ympäristörikoskatsaus vuodelta 2012 myös
Hulkko, Liisa (kevät 2014) Näkymätön rikos.
Hulkko, Liisa (kevät 2014) Näkymätön rikos.
[2] Sosiaalialankorkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry 2012: Arki, arvot, elämä, etiikka. Ammattieettinen lautakunta.
[3] Tiitinen,
Laura & Kauppi, Arto (tulossa julkaisuun 2014) Viisi vaientamisen tapaa -
Sosiaalialan työntekijöiden julkiseen viestintään kohdistuva sananvapauden
rajoittaminen. Oikeus. Oikeuspoliittinen yhdistys, Demla.
[6]
Korkeamäki, Marika & Koskinen, Seppo 2012: Sananvapautta vai sopimatonta "ilmiantoa"? Edilex 2012/27.
myös
Ollila, Riitta
2013: Saako työnantaja rajoittaa sananvapautta?
sekä
Pyymäki, Salla
2013: Julkinen työnantajan kritisoiminen työsuhteen päättämisperusteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti