28.3.2014

Tieteet ovat ohjelmia

Kasvatustieteilijät soittavat sosiologeille Rovaniemellä 27.3.2014.

Jo perusopintojen jälkeen sosiologian, politiikkatieteiden ja luultavasti muidenkin yhteiskuntatieteiden opiskelijat osaavat kertoa, että heidän edustamansa tieteet ovat poikkeuksellisen arvosidonnaisia ja jopa ”poliittisia”. Tämä käsitys ei yleensä muutu, vaikka he väittelisivät myöhemmin tohtoreiksi.

Onko ajatus yhteiskuntatieteiden erityisen suuresta arvo- tai intressisidonnaisuudesta kuitenkin jonkinasteinen väärinkäsitys? Muidenkin tieteiden kytköksistä voisi nimittäin sanoa kaikenlaista.

Esimerkiksi liikuntatiede on sitoutunut liikuntaan ja huippu-urheiluun, luultavasti myös liikunnan harrastajiin ja ammattilaisiin. Oikeustiede on sitoutunut lakiin ja oikeudenmukaisuuteen ja käytännössä vahvasti myös juristiprofessioon. Ekologia pitää ekosysteemien monimuotoisuutta tärkeämpänä arvona kuin esimerkiksi taloudellista tehokkuutta. Fysiikka on sitoutunut pyrkimykseen ymmärtää luonnon ja maailmankaikkeuden lainalaisuuksia, vaikkei siitä olisikaan muita välittömiä hyötyjä. Lääketiede ja terveystiede sitoutuvat sairauksien hoitoon, kansanterveyden edistämiseen sekä terveysalan professioihin, vaikka sairauksien hoitoon liittyvät asiat tulevat yhteiskunnalle tähtitieteellisen kalliiksi. (Lääketieteeseen verrattuna tähtitiede tulee suomalaiselle yhteiskunnalle hyvin edulliseksi.)

Kansantaloustiedettä ei voi kuvitella ilman sitoutumista taloudellisen toiminnan yleiseen järkiperäisyyteen ja tehokkuuteen. Liiketaloustiede sitoutuu erityisesti liikeyrityksen toiminnan tehostamiseen ja parantamiseen. Insinööritieteet painottavat koneiden, laitteiden ja rakennusten suunnittelua ja rakentamista paljon enemmän kuin esimerkiksi sukupuolijärjestelmän analyysia. Fennougristiikka edistää suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien elinvoimaisuutta silläkin hinnalla, ettei se edistä samassa määrin esimerkiksi saksalaisen kielialueen kulttuuria.

Onko erityistä vallankäytön tiedettä?

Listaa voisi helposti jatkaa, mutta jo tämä riittänee perusteluksi siitä, että tieteet sitoutuvat erilaisiin ja mahdollisesti ristiriitaisiin arvoihin ja intresseihin. Niiden edistäminen vaatii rahaa, aikaa ja ihmisiä ja yhden tieteen päämäärien täysimääräinen toteuttaminen luultavasti rajoittaisi muiden mahdollisuuksia. Kaiken tämän pitäisi kertoa, että tarkastelemme ainakin jossain määrin ”poliittisia” tavoitteita.

Miksi juuri yhteiskuntatieteitä sitten pidetään erityisen arvosidonnaisina? Ehkä siksi, että merkityksellistä ja tavoitteellista toimintaa tutkivina tieteinä ne ovat herkkiä tunnistamaan arvojen ja intressien merkityksen. Lisäksi arvot voivat olla ihmistieteissä suoranaisina tutkimuskohteina. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita itse tieteiden erityistä arvosidonnaisuutta; yhtä hyvin voitaisiin väittää, että juuri ihmistieteet pystyvät suhtautumaan kriittisesti sellaisiin arvoihin, jotka muuten otettaisiin annettuina.

Mieleen tulee kuitenkin pari tapausta, joissa sidoksen luonnetta tekee mieli tarkastella erikseen: ensiksi historia. Kertomuksia menneisyydestä on aina käytetty ihmisten ja yhteisöjen aseman ja vallan oikeuttamiseen. Kansallisuusaatteeseen kytkeytyneenä myös historiatiede on joskus ollut esimerkiksi valtioita ja valtiojohtoa oikeuttavaa historiaa ja usein voittajien historiaa. Tämän ilmiön tunnistaminen on vienyt historiatieteen menetelmiä paljon eteenpäin, mutta samalla luultavasti tehnyt historiasta ja historioitsijoista vallankäytön kannalta vähemmän käyttökelpoisia. Syyn tähän kyllä ymmärtää: useimmat historioitsijat tuskin toivovat, että heidän kertomuksillaan oikeutettaisiin esimerkiksi aggressiivista nationalismia ja jopa tulevia sotia.

Politiikka, oma tieteenalani, on ollut toisenlainen erityistapaus. Pohtiessaan, olisiko jokin tieteistä kaikkein tärkein, Aristoteles totesi seuraavaa:

”Ja sellainen näyttää olevan politiikan tiede, sillä se määrää, mitkä tieteet ovat tarpeen valtioissa ja mitä kunkin tulee oppia ja missä määrin. Näemme, että sen alaisuuteen kuuluvat kaikkein arvostetuimmat kyvyt kuten sodanjohtotaito, taloudenhoito ja puhetaito.” [1]

Aristoteleelle politiikka ei ollut vain tiedollinen asia (”tiede”), vaan myös käytännöllinen taito järjestää asiat poliksessa, hallita sitä. Tämä määritelmä hyväksyttiin ainakin pääpiirteissään pitkään ja laajalti [2]. Ongelmaton siihenkään liittyvä perinne ei ole: kuvatessaan ihanteellisen politiikan vapaiden miesten välisenä julkiseen keskusteluun perustuvana päätöksentekona on se vaikuttanut paljon siihen mitä on olla ”mies” tai ”nainen”, tai määritellessään valtiot pakkovallan yksinoikeuden itselleenottaviksi suvereeneiksi tilayhteisöiksi on se määritellyt väkivallan yhdeksi valtioiden välisen suhteen muodoksi (toisaalta sisällissota vaikuttaisi usein olevan valtioiden välistä sotaakin pahempi asia). Tämä on joka tapauksessa juuri sitä ajattelua, jota politiikan teoriassa on kuvattu substantivoidulla adjektiivilla ”the political”, "das Politische”, ”poliittisen käsite”.

Monenlainen tieto on valtaa, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Viime vuosisadalla kuitenkin tapahtui jotain, eikä ”politiikan tieteestä” [3] käsin enää saatukaan sanella mitä taloustieteilijät, sosiologit tai psykologit tekevät ja mitä kunkin tulee oppia. Silloisissa politiikan tutkijoissa tämä tietysti herätti vastalauseita: he sanoivat, että aito ”poliittinenymmärrys asioista on katoamassa, ja sen tilalle tulevat ”taloudellisen”, ”sosiaalisen” tai ”juridisen” kaltaiset uudet logiikat, joissa vapaiden kansalaisten julkinen keskustelu ei ole enää etusijalla.

Etenkin politiikan teoriassa ”poliittista” on yritetty puolustaa voimallisesti. Tämän vaikutukset ovat kuitenkin olleet rajallisia, sillä toisen maailmansodan jälkeisen akateemisen yhteiskuntatieteen yhdeltä erikoistuneelta lohkolta käsin ei enää voitu kääntää maailman prosessien suuntaa. Myös politiikka tieteenä ja politiikka taitona olivat liikkuneet etäämmälle toisistaan: tiedettä harjoittivat ammattitutkijat, politiikkaa ammattipoliitikot.

Erityisesti tällaisissa tilanteissa pätee se vanha havainto, että tieteillä sinänsä on vain vähäistä valtaa verrattuna vaikkapa rahaan, korkeisiin poliittisiin asemiin tai suureen julkisuuteen. Vaikka tiede voi hitaasti ja kenties jopa vääjäämättä muuttaa maailmaa sovellusten ja uusien sukupolvien kouluttamisen kautta, ei se yleensä koskaan pääse sanelemaan poliittisten päätösten ehtoja tässä ja nyt [4].

Nykyisin se tiede, taito tai järki, jonka perusteella tehdään päätöksiä ja jaetaan voimavaroja, on luonteeltaan moninaista. Se voi olla esimerkiksi lääketieteellistä, liiketaloudellista, sotilaallista tai pedagogista. Erilaiset asiantuntijuuden muodot eivät ole vain päätöksenteon tietopohjaa, vaan ne ovat myös yhteiskuntaa muokkaavaa valtaa. Niillä on erilaisia näkemyksiä esimerkiksi siitä kelle auktoriteetti kuuluu, kuinka yhteisöjä pitäisi johtaa ja kuinka paljon tarvitaan ”demokraattisia” päätöksenteon muotoja. Asiantuntijadiskurssien välillä on jännitteitä, jotka joskus purkautuvat avoimina kiistoina, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa yleisen julkisjohtamisen ja lääketieteelle ominaisten käytäntöjen välillä.

Millään yksittäisellä ”politiikan tieteellä” ei ole samanlaista hallitsevaa asemaa kuin joskus kauan sitten, mutta talouden kieleen, teorioihin ja metaforiin nojaava ajattelu – ei välttämättä akateeminen taloustiede sinänsä – lienee ainakin jossain määrin asemassa, josta käsin muita puhetapoja ja asiantuntemuksen muotoja voidaan laittaa järjestykseen. Yleinen ajatus siitä, että talouden merkitys on kasvanut, tarkoittanee suuressa määrin sitä, että tulkitsemme vapaaehtoisesti ilmiöitä taloudellisten käsitteiden ja vertausten kautta olematta yleensä varsinaisesti taloustieteilijöitä. Näin jopa silloin, kun huomaan, ettei "ajatukseni kohdannut kysyntää" tai päätän "investoida vapaa-aikaan".

Kuulostaako monimutkaiselta? Onneksi on olemassa tieteiden sisäistä politiikkaa, joka on raadollisempaa ja jännittävämpää. Siitä ja tieteellisten tavoitteiden tai ohjelmien suhteesta tieteen ulkopuolisiin poliittisiin voimiin kirjoitan luultavasti seuraavaksi.

Petri Koikkalainen
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta

[1] Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, suom. Timo Knuuttila, Gaudeamus, Helsinki 1989, s. 8.

[2] Aristoteleen jälkeen ”politiikan tiede” tunnettiin yleisemmin nimillä poliittinen filosofia, moraalifilosofia tai käytännöllinen filosofia, ja se kattoi myös kaiken sen, mitä voitaisiin pitää myöhempien erityistieteiden kuten taloustieteen esiasteina.

[3] Uuden ajan akateemisessa perinteessä se tiede, jolla tällaista auktoriteettia oli, oli nimeltään filosofia, politiikan osalta sen edellisessä alaviitteessä mainitut erityisalueet.

[4] Aristoteleen myöhempi kriitikko Thomas Hobbes ymmärsi tämän erinomaisesti: ”Tieteet ovat vähäistä valtaa, koska ne eivät kenessäkään näy selvästi, joten niitä ei tunnisteta, eikä niitä ylipäänsä olekaan kuin vain harvoilla ja heilläkin vain harvojen asioiden suhteen. […] Yleishyödylliset taidot ovat valtaa, sellaiset kuin linnoittaminen, koneiden ja sotavarusteiden tekeminen, koska ne edistävät puolustusta ja voittoa. Ja vaikka niiden oikea äiti on tiede, nimittäin matematiikka, niin koska teknikko tuo ne päivänvaloon, niitä pidetään hänen jälkeläisinään; kansa luulee kätilöä äidiksi.” Hobbes, Leviathan, suom. Tuomo Aho, Vastapaino, Tampere 1999, s. 93.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti