14.3.2014

Kieli on irronnut todellisuudesta, mitä sitten?

Kun tutkija alkaa puhua politiikasta, tulevat kuvaan nopeasti erilaiset oppitermit. Viimeistään silloin hänet pitää keskeyttää, koska teoriat ovat varmin tapa ajautua sivuraiteelle ja karkottaa kuulijat.

Olkoon näin, mutta valitettavasti tämä ratkaisu ei ole lopullinen. Myös käytännön politiikan kieli on usein teoreettista ja se voi olla jopa yliteoreettista. Käytän nyt sanaa ”teoria” melko väljästi ja tarkoitan sillä monenlaisia oppeja, käsitteitä ja näkökulmia, joita kaikkia yhdistää yksi piirre: asiat näyttävät joltain riippuen siitä, mistä päin niitä katsotaan [1].

Kun poliitikko tai korkea virkamies aloittaa katsauksensa kilpailukyvyn haasteisiin globalisoituvassa toimintaympäristössä, on hän kulkenut jo pitkän matkaa teoreettisten olettamusten varassa. Tätä ei muuta muuksi se, että monesti kyseinen henkilö ajattelee puhuvansa pelkistä tosiasioista. Ero vallankäyttäjien ja tutkijoiden välillä on siinä, että vallanpitäjien olettamukset, teoretisoinnit ja jopa harhaluulot ja suuruudenhulluus on usein pakko ottaa huomioon, kun taas tutkijat voidaan tarvittaessa ohittaa melko helposti.

Mutta mitä tekemistä teorioilla on politiikan olemuksen kanssa? Kun oikein silmin katsotaan, niin melko paljon. Termit ”globalisaatio”, ”hyvinvointivaltio”, ”perusoikeudet”, ”tietoyhteiskunta” tai ”kestävyysvaje” niputtavat yhteen suuren määrän havaintoja, toiveita ja pelkoja ja yhdistelevät ja yksinkertaistavat ne abstrakteiksi teoreettisiksi iskusanoiksi. Monesti niihin liittyy selkeitä arvovalintoja ja joitakin voi pitää jopa poliittisina ohjelmina.

Politiikkaa ei tietenkään voi tehdä eikä siitä voi puhua ilman käsitteellistyksiä ja kiteytyksiä, eikä ole olemassa sellaista näkökulmista riippumatonta todellisuutta, jota vasten kielen voisi ongelmitta tarkastaa. Tutkimuksen ja politiikan rajanvedon kannalta tilannetta ei helpota se, että tutkimuksellisen idean ja poliittisen ohjelman välinen ero ei yleensäkään ole selvä: esimerkiksi demokratia, liberalismi ja hyvinvointivaltio ovat olleet molempia.

Samoin innovaatio, verkosto ja sosiaalinen pääoma ovat liiketaloustieteestä ja sosiologiasta lähteneitä käsitteitä, joista on tullut myös hallinnon muotitermejä, ellei jopa arvoja. Ne laittavat asioita tärkeysjärjestykseen ja ohjaavat katsetta johonkin suuntaan ja peittävät jotain muuta.

Poliittis-yhteiskunnallisiin käsitteisiin soveltuu hyvin havainto kuvaavuuden ja ohjelmallisuuden, deskription ja preskription, yhteen kietoutumisesta: "demokratia" on paitsi kuvaus hallitsemistavasta, myös monien poliittinen tavoite. Yritykset purkaa tätä sidonnaisuutta esimerkiksi täysin arvoista irrotetun tieteen kautta ovat ajautuneet vaikeuksiin.

Ne on tehty samasta aineksesta!

Näin olemme päässeet yhteen perustavaan ihmistieteiden ja politiikan väliseen yhteyteen: niitä tehdään ainakin osittain samasta aineksesta. Faktat, tulkinnat, toiveet ja pelot kohtaavat kummassakin. Tämä yhteys avaa ainakin periaatteessa mahdollisuuksia, mutta aiheutuuko siitä mitään ongelmia? Mieleen tulee nopeasti ainakin kolme.

Ensimmäistä ongelmaa voi nimittää yliteoreettisuudeksi. Joskus käsite tai näkökulma voi tulla liian hallitsevaksi. Kaikkea selitetään tai perustellaan globalisaation, kilpailukyvyn, talouden, yhteiskuntaluokan tai ideologian kautta. Vaikka valittujen näkökulmien taustalla olisi kestävää ajattelutyötä, eivät ne ole käytännössä arvokkaita, ellei ajattelua avata myös yksityiskohtien ja konkretian tasolla. Mitkä ovat ne täsmälliset syyt, joiden takia jokin toimenpide lisää työllisyyttä tai yhteiskunnan demokraattisuutta? Yliteoreettisuus tai ylikäsitteellisyys voi olla myös puhdas vallankäytön väline: globalisaation takia tämä asia on tehtävä näin. (Yliopistoissa globalisaation voi korvata vallitsevalla suosikkiteorialla tai -teoreetikolla, kirkkoherranvirastoissa Pyhän Hengen vaikutuksella.)

Toinen ongelma on teorioiden pitäminen kiistämättöminä faktoina, ja se on sukua edelliselle. Silloin unohdetaan, että poliittisen kielen käsitteet ovat arvoarvostelmien ja tulkintojen värittämiä koosteita ja tiivistyksiä faktoista. Tutkija sanoisi, että vallankäyttöön liittyvä kieli on väistämättä sekä arvo- että näkökulmasidonnaista [2]. Tässä poliittisen kielen ominaisuudessa ei ole mitään lähtökohtaista vikaa, mutta sen unohtamisessa on. Ihminen, joka väittää tekevänsä vain puhtaasti pragmaattisia ratkaisuja voi olla vaarallinen, koska hän ei enää näe sitä mahdollisuutta, että asiat voisi nähdä tai järjestää jollain toisellakin tavalla.

Kolmas ongelma on teoreettisten kielten erkaantuminen. Nyt en tarkoita vain yliopistoja, vaikka sielläkin Baabelin tornin hajottamisesta on kulunut jo aikaa. Virkamiehillä, konsulteilla, juristeilla ja bisnesstrategeilla on omat ammattisanastonsa. Vallankäyttäjällä on kiusaus valita sellainen kieli, joka parhaiten palvelee hänen senhetkistä tavoitettaan. Tätä valinnanvaraa tavallaan ruokkii akateeminen maailma, joka ammattimaistuu ja erikoistuu. Vallankäyttäjillä on myös kotikenttäetu: muiden on ainakin jossain määrin esitettävä omat asiansa vallankäyttäjän kielellä, jos he haluavat saada tavoitteensa läpi.

Tutkijoiden on usein hankala lukea tällaista tilannetta, sillä he ovat niin syvällä omissa sanastoissaan. He saattavat jopa tarkastella toiseen näkökulmaan nojaavaa kieltä vain ärsyttävänä häiriönä omassa kielessään, pohtimatta sitä mahdollisuutta, että toisen puhetavan taustalla saattaa olla jonkinlainen sisäisesti johdonmukainen ajattelumalli omine etuineen ja haittoineen.

La confusion des langues, Gustave Doré
Mitä sitten?

Mitä vallankäytön kieleen ja ymmärtämiseen tulee, poliitikot, asiantuntijat, tutkijat ja kahviloiden analyytikot uivat siis suurelta osin samanlaisissa liemissä sekä hyvässä että pahassa.

Tilanteiden kirkastamiseksi tarvitaan sellaista työtä, jota voisi kutsua tutkimukselliseksikin. Periaatteessa on samantekevää, tekeekö sitä poliitikko, virkamies vai tutkija. Käytännössä tutkijoilla voi olla enemmän aikaa, resursseja ja ehkä osaamista. Tutkijoilla on myös se etu puolellaan, että valtaan ja arvovaltaan liittyvät käytännölliset ja inhimilliset seikat eivät vaadi heitä pitäytymään mielipiteissään yhtä voimakkaasti kuin tapahtuu monessa muussa ammatissa. Itse asiassa tieteellisen tutkimuksen etiikka vaatii muuttamaan tulkintaa, jos aineisto niin edellyttää. Tutkijalle on siis poliitikkoa helpompaa – vaikkakaan ei välttämättä mieluisampaa – muuttaa mielipidettään tai näkökulmaansa, jos asiat antavat aihetta siihen.

Erilaiset asiantuntijakielet ja käsitteet vaativat julkista tulkintaa, arviointia ja konkretisointia. Esimerkiksi liikkeenjohdosta vaikutteita ottavan new public managementin ja perinteisen poliittisen itsehallinnon näkökulmien ja käsitteiden välillä on kuilu. Tämän huomaa, jos yrittää tulkita vaikkapa valtioneuvoston strategioita peruskoulun yhteiskuntaopin oppikirjojen avulla. Vallankäytön ja suunnittelun nykykieli ei ole klassista liberalismia, sosialismia, perustuslakia tai montesquieulaista vallan kolmijako-oppia.

Käsitteitä, oppeja ja näkökulmia pitää arvioida. Yhteen tarkoitukseen mainiosti sopiva menettelytapa ei välttämättä sovellu toiseen, vaikka se näyttäisi aluksi hyvältä. Pitää uskaltaa myöntää, että toimenpiteillä on aina myös tarkoittamattomia seurauksia. Kansainväliset vertailut laajentavat aina näkökulmaa ja antavat mahdollisuuden välttää muualla tehtyjä virheitä. Tällaiset havainnot, tulkinnat, vertailut ja arviot voisivat olla todellista "strategista tutkimusta" tai "poliittista hyötytutkimusta".

”Thinking outside the box” on toive, jonka kaikki mielellään esittävät. Laatikko on luonteeltaan usein juuri käsitteellinen tai teoreettinen eli näkökulmaan tai ajattelutapaan liittyvä. Esimerkiksi suomalaisessa politiikassa fraasista ”toimintakykyinen enemmistöhallitus” on kehkeytynyt poliitikkojen, tutkijoiden ja toimittajien laajalti hyväksymä olettamus eli teoria, jonka mukaan vain enemmistöhallitukset voivat olla toimintakykyisiä ja vakaita. Mutta jos vaivaudumme katsomaan mitä meitä monin tavoin muistuttavat pohjoismaiset naapurimme ovat tehneet, huomaamme, että teoria ei oikeastaan ole kovinkaan hyvä.

Petri Koikkalainen
Akatemiatutkija, valtio-oppi, Lapin yliopisto

[1] Katse tai näkökulma onkin theoria-sanan yksi alkuperäinen merkitys.
[2] Tieteenfilosofian termi "theory-ladenness", jolle on hankala löytää hyvää suomennosta, viittaa tähän ilmiöön.

Vallankäytön kieli ei aina ole kovin konkreettista. Hallituksen tulevaisuusselonteon 2013 johdantoa ja kansalaispalautetta, joka tosin vaikuttaa puppugeneraattorin luomalta.


1 kommentti:

  1. Herkullinen postaus! Ollaan itsessa asiassa aina joidenkin ajatuksien - kuten teorioiden, näkökulmien yms. - vankina, arkisissakin puuhissa, mutta tiedostamalla ajatuksia voidaan olla vähemmän vanki

    VastaaPoista