7.1.2014

Politiikan ja tieteen kadotettu yhteys

Poliitikot ajavat päätökset läpi piittaamatta tutkimustiedosta. Toisaalta tutkijat ovat maailmasta vieraantuneita teoreetikoita, joilla ei ole päätöksentekoon mitään annettavaa.


Tutkimustiedon ohittamista lainvalmistelussa ja muussa politiikanteossa ovat arvostelleet niin professorit kuin poliitikotkin. Palloa on vieritetty myös yliopistoille: väitetään, että tutkijat eivät enää osaa rakentaa kokonaisnäkemyksiä, joiden varassa kauaskantoista politiikkaa tehtiin esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Päättyneen vuoden 2013 aikana keskustelua ruokkivat erityisesti kohut valtion hankkimista heikkolaatuisista tai hankintatavaltaan arveluttavista tutkimuksista, selvityksistä tai tutkimusohjelmista. Samaan aikaan hallitus jatkoi suunnitelmaansa siirtää huomattava määrä julkista tutkimusrahoitusta Suomen Akatemian uuteen "strategisen politiikkatutkimuksen" ohjelmaan sekä suoraan valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Näissä tapauksissa valtioneuvosto määrittelisi politiikkaa palvelevan tutkimuksen pääperiaatteet ja osan yksityiskohdistakin.
 

Tarkoitukseni oli laatia tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni tieteen ja politiikan suhteesta. Niin kävikin, vaikka aihe nopeasti osoittautui liian laajaksi yhteen kirjoitukseen. Lisäksi halusin käsitellä aihetta myös hieman yleisemmin kuin vain suhteessa viimeaikaisiin rahoituskohuihin. 

Tiedon ja vallan suhde on viime vuosikymmeninä muuttunut. Muutokset näkyvät päivittäisen keskustelun taustalla, mutta niihin tarttuminen on hankalaa. Joskus kasvaneen etäisyyden taustalla vaikuttaa paradoksaalinen logiikka: kun tieteestä tulee monipuolisempaa, tarkempaa tai muuten tutkimuksellisin kriteerein parempaa – tai vähintään ammattimaisempaa ja erikoistuneempaa – muuttuu se poliittisesti hankalammin hyödynnettäväksi. Perustelen tätä väitettä tarkemmin myöhemmissä kirjoituksissa.

Seuraava lista onkin sekä aihepiirin alustava jäsennys – josta aion poiketa aina tarvittaessa että aloittelevan bloggaajan keino pakottaa itsensä kirjoittamaan lisää. Ensimmäisessä kirjoituksessa väitän, että jos tieteen ja politiikan suhteesta haluaa muodostaa laajemman näkemyksen, niin ainakin seuraaviin teemoihin kannattaa kiinnittää huomiota. 

  • Mitä on poliittinen ohjaus? Tutkijat suhtautuvat kriittisesti tieteen poliittisen ohjauksen lisääntymiseen, mutta jostain syystä itse käsitekin näyttää muuttuneen irvikuvakseen. Sen sijaan, että se tarkoittaisi valintojen tekemistä ja julkista perustelemista silloin, kun tarjolla on monia kyseeseen tulevia vaihtoehtoja (mihin muuhun oikeastaan tarvitsemme poliitikkoja?), on "poliittinen ohjaus" alettu ymmärtää mielivallaksi tai eduntavoitteluksi, josta kiinni jääminen voi johtaa esimerkiksi yllättävään ministerinvaihdokseen.
    Mistä lähtien poliittinen ohjaus on alkanut viitata kestämättömiin perusteluihin ja väärän tiedon antamiseen?
  • Vale, emävale, tilasto tarkoittaa puutteita päätöksenteon perustana olevan tiedon laadussa tai sinänsä pätevän tiedon tarkoitushakuista lukemista. Teema sisältää kiinnostavan kysymyksen siitä, missä laajuudessa yhteiskuntaa koskevaa tietoa ylipäänsä on olemassa tai helposti saatavilla.  
  • Päätösten ja vallankäytön perusteleminen. Esimerkiksi oikeustieteessä lähdetään nykyään yleisesti siitä, että tuomioiden ja ratkaisujen hyväksyttävyys edellyttää päätösten avointa perustelua mieluiten niin, että huomioiduiksi tulevat sekä näkökohdat puolesta että vastaan. Omalta kannalta ”vääränkin” ratkaisun perustelut voivat kertoa, että päätöksentekijä on pyrkinyt oikeudenmukaisuuteen ja tasapuolisuuteen. Politiikassa ollaan toistaiseksi melko kaukana tällaisesta ajattelusta. Suomessa "vahva johtaja" voi edelleen tarkoittaa miestä tai naista, jonka päätöksiä edeltää ja seuraa vain muiden tulkittavaksi jäävä hiljaisuus.
  • Tieteen erikoistuminen ja ammattimaistuminen on johtanut siihen, että tieteen ja politiikan kieli ovat erkaantuneet toisistaan. Vielä 1900-luvun alussa parlamentarismi, perustuslaki ja demokratia olivat sekä politiikantutkijoiden että puoluejohtajien arkikieltä. Nykyään yhteiskuntatieteilijät puhuvat diskursseista ja representaatioista, poliitikot ja heidän neuvonantajansa strategioista ja innovaatioista. Vaikka sanat muistuttavat ulkoisesti toisiaan, eivät ne ole enää samaa kieltä.
  • Viimeiset korkean profiilin julkiset intellektuellit, jotka lähes itsestään selvällä tavalla yhdistivät yliopiston ja mielipidevaikuttajan tai poliittisen johtajan uraan, vaikuttivat länsimaissa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Heitä kaivataan takaisin, mutta voiko kukaan enää nousta tähän rooliin?
  • Nykyisessä erikoistuneessa ammattirakenteessa kommunikaatiovaikeudet voivat nousta aikaisempaa tärkeämpään asemaan. Poliitikot eivät aina täysin tiedä, mitä tutkimukselta voi odottaa, eivätkä tutkijat, millaisella tiedolla politiikassa on käyttöä. Myös vaikutusten arviointi voi usein olla vaikeaa julkiseen keskusteluun osallistuvan tutkijalle: yksi tärkeimmistä syistä tähän on palautteen puute.
  • Asiantuntijakielen disiplinäärisyys eli tieteenalasidonnaisuus korostaa kommunikaatiovaikeuksia, ja joskus se voi olla haaste jopa demokratialle. Esimerkiksi autonomia, luottamus ja jopa kansalaisyhteiskunta tarkoittavat eri asioita liiketaloustieteessä, valtio-opissa tai valtiosääntöoikeudessa – koska liiketaloustieteen päämäärät ovat toiset kuin valtio-opin tai valtiosääntöoikeuden.
  • Lopulta blogissa on käsiteltävä myös kysymystä siitä, kenen etua yhteiskuntatieteen kuuluisi palvella. Tehdäänkö tutkimusta ensisijaisesti päätöksentekijöille, "koko kansalle" vai kaikkein sorretuimmille? Kuuluuko tutkijan pyrkiä ruhtinaan neuvonantajaksi vai muuttamaan maailmaa osallistumalla poliittisten liikkeiden toimintaan? Kysymyksen ajankohtaisuus kasvaa, kun tutkimuksen rahoitusta kytketään poliittisesti korkealla tasolla asetettuihin päämääriin sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

Kommentit ja täydennykset ovat tervetulleita!

Petri Koikkalainen
Akatemiatutkija, valtio-oppi
Lapin yliopisto 

1 kommentti:

  1. Olipa hienoa luettavaa! Tässäpä onkin kaikille pohdittavaa, sillä itse koen, että nykyisellään, ei tutkimukset palvele tarkoitustaan. On ymmärrettävä, ensin keitä varten politiikan ylinkin johto on luotu? Ketä heidän tulisi palvella ja kuka maksaa heidän palkkansa ja myös nuo tutkimukset? Jos kokonaisuuden ymmärrys on hukassa, ei voida mielestäni jatkaa samaa rataa. Nythän koko valtionhallinto noudattaa nähdäkseni vain liiketalouden oppeja ja pelisääntöjä, vaikka kansalaiset maksavat veroja, jotta heidän asioistaan ja maan kehityksestä kaikkien hyväksi pidettäisiin huolta. Valtio-oppi ja valtiosääntöoikeus antavat eri suunnan kuin liiketalouden oppikirjat, missä voittoa haetaan yrityksille ja sen tuottokin käytetään yrityksen hyväksi. Nyt on aika ottaa uusi suunta ja etsiä kokonaisuuksia ymmärtäviä mukaan ja palauttaa demokratia, parlamentarismi ja perustuslaki ja toimia niiden oppien mukaan.
    Liiketalous voi mennä omilla opeillaan, mutta se ei sellaisenaan sovi poliittisen päätöksenteon tavaksi toimia.

    VastaaPoista