21.1.2014

Poliittinen ohjaus: reviirijakoja, pakkokonsensusta ja kytköksiä?


Montako kuntaa Suomessa voi olla? Mitkä varuskunnat lakkautetaan? Saako Guggenheim ministeriön kautta veronmaksajien rahaa? Kuka saa seuraavan korkean mandaattiviran? Tällaisiin kysymyksiin odotamme punnittuja ratkaisuja hallitukselta tai ministereiltä, mutta samalla epäilemme ettei keskustelu auta, vaan vastaukset on määrätty jo ennalta. 

Kuten edellisessä kirjoituksessani lupasin, alan seuraavaksi etsiä syitä poliittisen ohjauksen huonolle maineelle. Kirjoitan myös tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, mikä yleensä johdattaa keskustelun tieteen yleiseen vapauteen. Aion kuitenkin käsitellä tiedettä vain niiltä osin, kuin se aivan avoimesti ja peittelemättä pyritään valjastamaan yhteiskunnan tai sen poliittisen päätöksenteon palvelukseen.

Aloitetaan siis poliittisesta ohjauksesta. Päättyneen kalenterivuoden aikana kaksi ministeriä joutui eroamaan heidän harjoittamansa poliittisen ohjauksen paljastuttua. Kummassakin tapauksessa eron varsinaisena syynä ei ollut itse ohjaus, vaan tilanteesta annettu ristiriitainen tai paikkansapitämätön tieto. "Poliittinen ohjaus" sai silti tahroja, eikä sen kilpeä kirkastanut hallituksen samanaikainen arvostelua herättänyt hanke tieteellisen tutkimuksen poliittisen ohjauksen vahvistamiseksi.

Tilanteessa on myös ilmeisiä ristiriitoja. Eikö ministerin oikeastaan kuulukin antaa poliittista ohjausta? Miksei poliittisesti vastuullinen hallitus saisi ohjata verovarojen käyttöä?

Politiikan ja poliitikkojen huonossa maineessa ei tietenkään ole mitään uutta. Politikointi on kautta aikojen tarkoittanut ainakin juonittelua, lehmänkauppoja ja puheella sumuttamista. Viimeaikaisessa keskustelussa poliittiselle ohjaukselleja ehkä poliittiselle vallankäytölle yleisemminkin näyttäisi syntyneen erityinen merkitys harkinnanvaraisena mutta tarkempia perusteluja kaipaamattomana vallankäyttönä

Tähän käsitykseen kannattaa pysähtyä hetkeksi. Se näyttäisi kytkeytyvän erityisesti korkeisiin vallankäyttäjiin sekä poliittiseen reviiriajatteluun ja erityisintresseihin. Kaikkien parhaaksi tapahtuva poliittinen ohjaus olisikin siis sellaista vallankäyttöä ylhäältä alas, jossa puolueen tai poliitikon etu ohittaa niin sanotut järkisyyt aina tarvittaessa. Oppositiopoliitikot saattavat puhua siitä jopa pakkovaltana. Kun yliopistoissa pelätään tieteen poliittisen ohjauksen tiukentumista, pelättäneen jotain samankaltaista.

Mistä näin pessimistinen käsitys syntyy? Tutkijat ovat kuvanneet nykyisiä eurooppalaisia kansallisvaltioita puoluedemokratioina, joissa poliittisten järjestelmien tärkeimpiä toimijoita ovat toisiaan yhä enemmän muistuttavat ja asemansa vakiinnuttaneet puolueet.

Yksilöiden reitti valtaan kulkee puolueiden kautta, ja kun julkisesti rahoitetuista puolueista tulee myös todellisia valtionhoitajia, politiikan ja hallinnon välinen raja hämärtyy [1]. Järjestelmä jakaa rahaa, asemia ja muita resursseja puolueiden kautta, mutta myös puolueille ja niitä lähellä oleville tahoille. Vaikka puolueiden merkitys politiikassa on vahva, on kansalaisten osallistuminen niihin vähentynyt. Tämä puolestaan etäännyttää kansalaisia politiikasta.
 

Puoluedemokratian kehitys on ollut ylikansallista, mutta se saa kansallisesti erityisiä muotoja. Myös monia politiikan kritiikin nykymuodoista voi pitää juuri puoluedemokratian ominaisuuksiin kohdistuvina. Liittykäämme siis kriitikoihin ja hakekaamme selitystä "poliittisen ohjauksen" huonolle maineelle.

Määrääkö vallasta kiinni pitäminen tai arvovallan säilyttäminen politiikan tärkeimpien siirtojen suunnan? Jotta tällainen kritiikki olisi perusteltua, olisi löydettävä esimerkkejä käytännöistä, jotka voivat perustella tulkinnan. Mutta olisiko se siltikään koko totuus politiikasta? Tästä en ole toistaiseksi kiinnostunut. Valitsen negatiivisen ajattelun ja kaivan seuraavaksi esiin ongelmia poliittisista reviirijaoista, ylhäältä johdetusta konsensuksesta ja sidonnaisuuksista.


Sarjan seuraavat kirjoitukset ilmestyvät parin-kolmen päivän välein.

Petri Koikkalainen
Akatemiatutkija (valtio-oppi)
Lapin yliopisto

[1] Näin tapahtuu myös Tilastokeskuksen Ammattiluokituksessa 2010. Sen sijaan, että kansanedustajat ja ministerit määriteltäisiin esimerkiksi valtionhallinnosta erillisiksi luottamushenkilöiksi, sijoitetaan heidät pääluokkaan 1 Johtajatluokkaan Y11 Johtajat, ylimmät virkamiehet ja järjestöjen johtajat, alaluokkaan Y111 Ylimmät virkamiehet ja jäjestöjen johtajat ja ala-alaluokkaan Y1111 Lainsäätäjät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti