26.11.2019

Otteita systeemiin syöttäjän päiväkirjasta

Ennen käytettiin termiä ’paperinpyörittäjä’ hallinnollista työtä tekevästä ammattiryhmästä. Nyt eivät paperit enää pyöri, mutta erilaiset tietohallinnolliset systeemit pyörittävät monia ammattiryhmiä. Akateeminen arkipäiväni valaiskoon miten. Tarkoituksenani ei ole tarkastella erilaisten järjestelmien tai niiden käyttöliittymien toimivuutta tai toimimattomuutta eikä päivitellä sitä, että minä professorina – hyvänen aika! – joudun niitä käyttämään. Haluan vain tehdä näkyväksi, mitä järjestelmien käyttö on työnä ja ajankäyttönä. Se kun lakaistaan piiloon akateemisessa käytännössä. Tällainen työ on mukatyötä: työtä, jota on, mutta ollaan niin kuin sitä ei olisi.

Työnkuvaani kuuluu opetusta, tutkimusta ja yliopistohallintoa, ja jokaiselle näille osa-alueelle on omat systeeminsä. Pystyäkseni tekemään ydintehtäviäni minun tulee syöttää tietoja muun muassa seuraaviin systeemeihin: M2, Kompassi, SAP, Martti, Personec, LaCris, EXAM, Weboodi, Moodle, Peppi, Repotronic, Asio, Orcid, ScholarOne Manuscript system ja muihin yliopistomme ulkopuolella oleviin, tutkijan arkeen kiinteästi kuuluviin systeemeihin.

Koska työnkuvani ydintä on tutkimuksen teko, aloitetaan siitä. Onnistuin tänä vuonna saamaan yhteiskirjoitetun konferenssipaperin läpi organisaatiotutkimuksen johtavaan konferenssiin Academy of Managementiin (AOM), joka pidettiin Bostonissa. Saatuani kevättalvella tiedon hyväksynnästä näpyttelin viestin HRG:lle kyselläkseni lentojen ja hotellien hintoja. Vastauksen saatuani kirjauduin M2:een – käyttäjätunnus ja salasana, noin, matkatyyppi, maksaja, matkan alkamisaika, maahan saapumisaika, lentohinnat, lennon lähtö- ja paluuajat, hotellihinta, hotellin nimi, öiden määrä, konferenssimaksu ja montako ateriaa syön. Liitin mukaan vielä hyväksytyn konferenssipaperin ja yritin liittää myös konferenssiohjelman, mutta hups, se onkin niin suuri, että se ei M2-systeemiin sovi. Tästä kävimme useita maileja matkahallinnon kanssa.

Kun sain tiedon, että matkasuunnitelmani on hyväksytty, näpyttelen taas viestin HRG:lle ja varaan lennot. Saadakseni USA:han vaadittavan viisumin, siirryn näpyttelemään ESTA-systeemiin passin numeron, syntymäajan ja -paikan, passin myöntämispäivän ja -paikan, erääntymispäivän, äidin ja isän ammatit ja syntymäajat ja koko joukon muita tietoja. Sitten systeemiin tulee ’error’, ja aloitan kaikki alusta. Nyt onnistuu, viuh, sinne meni. Seuraavaksi kirjaudun AOM-konferenssin systeemiin rekisteröityäkseni ja maksaakseni osallistumisen. Syötän systeemiin taas ne tavalliset: käyttäjätunnus, salasana, nimi, titteli, affiliaatio, osoite, maa, ja maksua varten MasterCardin numero, viimeinen voimassaoloaika, turvakoodi ja tietysti hinta. Enter, mutta voih, maksu ei onnistunut. Näpyttelen viestin help deskiin, ja sieltä vastataan ystävällisesti, että systeemissä on ollut ongelmia, yritä uudestaan. Minäpä yritän. No nyt onnistuu.

Konferenssista palattuani näpyttelen M2:een matkalaskun, kaivan kuitteja laukun ja lompakon pohjalta, näpyttelen niistä tiedot systeemin niille osoittamille paikoille, rullainen valikkoa löytääkseni sopivan kulupaikan, selvitän kuitista, onko junamatkan ALV 10 % vai 24 % ja näpyttelen sen sille kuuluvaan kohtaan, perustelen, miksi käytin taksia, miksi yksi kuitti puuttuu, sekä selvittelen, miten toimitaan, jos olen kustannussyistä jakanut huoneen toisesta yliopistosta olevan kollegani kanssa. Sitten käyn näpyttelemään konferenssiosallistumiseni tiedot LaCrisiin. Julkaisukategoria, noin, julkaisun tila, noin, julkaisun tiedot, noin, kirjoittajat, noin, emojulkaisu, julkaisusarjan tiedot, tutkimusalat, painoalat, relaatiot, ei, nyt ei enää jaksa. Tätä kirjoittaessa saan tiedon, että konferenssipaperiin pohjautuva artikkelimme on julkaistu, hienoa. Taas edessä näpyttelyä LaCrisiin: käyttäjätunnus, salasana, julkaisukategoria, julkaisun tila, kirjoittajat, emojulkaisu, julkaisusarjan tiedot, tutkimusalat, painoalat, relaatiot.

Yllä oli kyse siis yhdestä sangen tavanomaisesta julkaisupolusta. Jos konferensseja ja julkaisuja on enemmän, kuten usein on, niin on systeemiin syöttelyäkin. Artikkeleiden julkaisuprosesseihin laittaminen vaatii tietty syöttelynsä journaalien omiin systeemeihin: unohditko salasanasi, no unohdin!, kirjoittajatiedot, Orcid-numero, avainsanat, käsikirjoituksen lataus ilman kirjoittajatietoja ja niiden kanssa, kansilehti, saatekirje, abstrakti, vakuutukset siitä, ettei artikkelia ole lähetetty muihin lehtiin ja kyllä, olen noudattanut eettisiä periaatteita, ja ei, en suostu maksamaan golden open access -maksua. Submit!

Ulkopuolisen rahoituksen haku kuuluu myös toimenkuvaani. Kullakin rahoittajataholla on tietenkin omanlaisensa systeeminsä, joihin yleensä näpytellään tutkijoiden ja tutkimusryhmän tiedot, tiivistelmä suomeksi ja englanniksi, tutkimussuunnitelma, liikkuvuudet, budjetti yksilöitynä vuositasolla ja kustannuserittäin, eettiset käytännöt, DMP:t ja kutsukirjeet ja mitä kaikkea milloinkin.

Opetukselle on aivan omat systeeminsä. Aikataulut syötetään vielä Exceliin ja word-lomakkeelle, sitten joku syöttää ne Weboodiin, ja tiedän – ollaan siirtymässä Peppiin. Osallistuin koulutukseen, ja minulle valkeni, mitä kaikkea ja millä yksityiskohtaisuuden tasolla minun odotetaan jatkossa näpyttelevän opetukseen liittyviä tietoja Peppiin. Auts. Käytännön opetus toimii Moodlen kautta, sinne siis syötettävä koodit, kurssin nimet, kansioiden nimet, ladattava ja nimettävä slidet, ladattava ja nimettävä artikkelit, jne. Examiin on syötettävä tenttikysymykset ja arvioinnit. Etäopetukselle on sitten tietenkin ihan omat systeeminsä.

Tämän lisäksi on näpyteltävä Kompassiin tiedot siitä, mitä ensi vuonna opetan (koodit, kurssit, montako opiskelijaa, millä kielellä, montako opintopistettä, jne.); mitä opetushallinnollisia toimia minulla on; mitä teen tutkimuksen saralla (mitä julkaisuja työn alla, milloin ne valmistuvat; ketä ohjattavina, milloin he valmistuvat); mikä on julkaisujen JUFO-luokka, no se pitää tarkistaa näpyttelemällä tiedot Julkaisufoorumin sivuston systeemiin; mistä haen ulkopuolista rahoitusta ja montako euroa; miten osallistun yliopiston hallinnollisiin tehtäviin; miten kolmannen sektorin. Sitten samat tiedot, eri muodossa tietenkin, pitää näpytellä Personeciin osoittamaan, että olenpa ollut ahkera ja hyvä työntekijä.

Eikä tässä vielä kaikki! Saan syötellä tietoja liittyen auditointeihin, kansainvälisiin tai kansallisiin arviointeihin, ja milloin mihinkin, milloin mistäkin syystä. Kun tätä systeemeihin kuluvaa aikaa on yliopiston palavereissa ihmetelty ja kysytty suoraan, että mihin tällainen aika kirjataan (nykymaailmassa kun sitä, mitä ei mitata, ei ole), niin kysymys ohitetaan ja korkeintaan sanotaan, että ’ei siihen mene kuin vartti’. Niinpä. Vartti tähän, vartti tuohon, vartti tuohonkin ja vielä tuohon ja tuohon ja tuohon. Niitä vartteja menee joka päivä ja jokaiselta kollegalta. Ja jos mukaan vielä otetaan se kollegiaalinen ajankäyttö, joka menee puhistessa systeemien mielekkyyttä, yrityksiin pohtia systeemien saloja yhdessä tai odottaessa help deskeiltä ’kyllä-sen-pitäisi-toimia’ tai ’ei-sille-mitään-voi’ -vastauksia niin aikaa kyllä kuluu. Voisin arvioida, että yksi päivä viikossa on SySy-päivä. Joten jos tätä kaikkea perustellaan taloudellisilla kriteereillä, tuottavuudella tai tehokkuudella – faktat esiin, kiitos!

Omasta näkökulmastani turhauttavinta on se, että tämä systeemeiden syöttämiseen ja ylläpitoon kuluva aika ei edistä ydintyötä – päin vastoin. Yksikään argumentti ei tule paremmaksi, yksikään ajatus ei jalostu, eikä yksikään maapallon ongelmista ratkea syöttämällä tietoja systeemeihin. Tämän totesi sosiologian emeritaprofessori Merja Kinnunen jo vuonna 2008 kirjoituksessaan ”Mitattu, laskettu ja punnittu tutkijan työ”[1]. Nyt tahti on vain kiihtynyt. Huolestuttavaa on myös se, että yliopisto on liikuttavan kiinnostunut siitä, olenko syöttänyt tiedot systeemiin. Tämä huolenpito näyttäytyy maileihin tipahtavina muistutuksina, muistathan Repotronicin, muistahan M2:n, muistathan Kompassin, muistathan LaCrisin. Siihen, mitä tutkimuksessani tai opetuksessani sanon, ei huolenpito ulotu. Systeemin puolesta, systeemiä varten?







Anu Valtonen

Kulttuuritalouden professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Kuva: Anna Muotka


[1] Kinnunen Merja (2008) ”Mitattu, laskettu ja punnittu tutkijan työ”. Teoksessa Tutkijan arki, toim. Lempiäinen, K., Löytty, O. ja Kinnunen M. Tampere: Vastapaino, ss. 40–51.

19.11.2019

Talouden uusjako ja yksilökeskeisyys

Elämme ajassa, jossa monista asioista puhutaan yksilöiden omina valintoina. Erityyppinen yksilöiden vastuullistaminen on noussut osaksi valtioiden ajattelutapaa ja toiminnallista politiikkaa. Yksilöiden vastuut ovatkin laajat niin sosiaalipolitiikassa, ympäristö- ja ilmastonmuutoksen ehkäisyssä kuin taloudellisen toimintakyvyn ylläpitämisessä puhumattakaan yksityiselämän onnistumisesta.

Yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa individualismin kasvu nivotaan uusliberalistisen ajattelutavan leviämiseen. Siihen nivoutuva politiikka rakentaa aktiivista kansalaisuutta uudenlaisena hallinnan muotona. Kansalaisuutta ylipäätään ja ennen kaikkea tietynkaltaisena tuen ja mahdollisuuksien oikeutena on lähdetty myös pohjoismaisissa muovaamaan kuluttajuudeksi, kuten Mikko Saastamoinen kiteyttää artikkelissaan Riskitodellisuus ja aktiivisen kansalaisuuden ihanne Hallintavalta-kirjassa (2010).

Samalla elämme ajassa, jossa yksilöt ja ryhmät ovat erilaistuneet suhteessa valintojen kenttiin ja kuluttajuuden mahdollisuuksiin. Globaalit tulo- ja omaisuuserot ovat kasvaneet voimakkaasti 1980-luvulta eteenpäin. Muutos on tapahtunut myös pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa ja Suomessa, toteavat Marja Riihelä ja Matti Tuomala (2019). Mittaristot sekä erilaiset vertailut (MLD-mitta ja absoluuttinen Gini-kerroin) osoittavat tuloerojen selkeän kasvun Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.
http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty12019/ty12019pdf/ty12019RiihelaTuomala.pdf Vuonna 2016 suurituloisimman promillen tulot olivat Suomessa 22 kertaa suuremmat kuin suomalaisen keskivertotulonsaajan.

Nämä kaksi asiaa – yksilökeskeinen valintaretoriikka sekä pitkään jatkunut, globaali taloudellisen rakenteen muutos – olivat syitä, miksi Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teos Huipputuloiset (2019) oli itselleni erityisen kiinnostava. Teos on tutkimus Suomen rikkaimmasta promillesta. Sitä voisi pitää aineiston rakentamisen näkökulmasta esimerkillisenä haastattelututkimuksena. Aineistoa varten on ensiksi selvitetty useampien tilastollisten lähteiden kautta sitä, millaisia ihmisiä tähän rikkaimman promillen ryhmään kuuluu. Varsinainen tutkimusaineisto rakentuu 90 haastattelusta. Haastatellut on valittu siten, että he kuvaavat rikkaimpaan promilleen pääsemisen kolmea erilaista tietä. Huipputulo voi tulla perinnöstä, rakentua ammattijohtajuudesta saaduista palkkioista tai nousta yrittäjyydestä. Talouden toiminnallisen rakenteen kannalta itselleni kiinnostavaa oli kuitenkin tietynlainen huipputuloisuuden samankaltaisuus: huipputulot karttuvat pääomatuloista, sijoituksista, optioista ja yrityksen myynnin kautta saaduista voitoista sekä niiden sijoittamisesta. Rahan ja omaisuuden uudelleen sijoittaminen ja erityyppinen yhtiöittäminen olipa sen pohjana perintö, asema työelämässä tai oman yrityksen perustaminen, on siis rikastumisen ytimessä. Huipputuloiset ovat pääosin työuransa jo jättäneitä, yli 44-vuotiaita suomalaisia miehiä.

Yritystoiminta on ajassamme globaalia ja valtioiden roolia taloudellisena toimijana on pyritty poliittisesti kaventamaan. Samalla elämme maailmassa, jossa yrittäjyyden uudet muodot (kuten digitaalinen yrittäjyys), yritystoiminnan ketjuttamisen useammanlaiset motiivit sekä kysymys siitä mitä globaalius yrittäjyydessä on, näkyy monenlaisena keskusteluna. Huipputuloiset-teoksen mukaan rikkaimmat suomalaiset seisovat kansallisvaltion ja globaalitalouden risteyskohdassa. He näkevät maailmanmarkkinat, jotka tarjoavat uusia mahdollisuuksia ja toimintamalleja. Kuitenkaan kansallisvaltiot eivät ole kadonneet, ja huipputuloiset ovat edelleen myös monin tavoin niissä kiinni: yritysten brändit ja toimintakulttuurit ovat säilyttäneet kansallisia piirteitä, ja talouden eliitit ovat mukana kansallisissa verkostoissa.

Talous on sopimus; rahan arvo on sopimus; valtiokin on sopimus. Mutta ympäristö, jossa elämme ja jatkamme elämää, ei ole sopimus. Teosta lukiessani toivoinkin viestejä vahvasta ympäristövastuusta. Odotin tätä, sillä huipputuloiset, hyvin rikkaat käyttävät sijoitustensa ja rahan suuntaamisen kautta valtaa muovaten ratkaisuja, jotka vaikuttavat globaalisti. Kysymys on valintojen kentästä, jolla on vahvoja seurauksia. Sijoittaminen vaikuttaa esimerkiksi suoraan tekniikan kehittämisen intresseihin. Minkä siis sijoittamista pitäisi ohjata: etiikan vai pelkästään rahan? Miten taloudellisten valintojen henkeen sopii ajatus vastuusta elämän mahdollisuuksien jatkumiselle?

Suurituloisimman globaalin promillen tekemät valinnat rakentavat monitahoisesti myös valtioiden roolin todellisuutta. Yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa keskeiseksi on noussut kysymys siitä, millaiseksi muotoutuu valtio ja valtio-ajattelun sisältämä ’meisyys’, kansana ja johonkin kuulumisena. Siksi tulevaisuuden rakentamisessa on tärkeätä miettiä taloutta, rahaa sekä sen suhdetta valtaan ja vastuuseen. Ilmasto- ja ympäristömuutos on todellisuutta, joka on aiheutunut maapallon laajasta taloudellisesta hyödyntämisestä. Kysymykset taloudellisen eliitin valinnoista saavatkin yhä suuremman painon. Tulevaisuutta rakentavissa ratkaisuissa talous, valta ja vastuu konkretisoituvat todellisuudeksi.


Suvi Ronkainen
Professori
Lapin yliopisto

18.9.2019

Cybersecurity, Junior Edition

Two young researchers share their reflections working on the EcoHuCy Project

Alert alert alert *Bzzzzbzzzbzzz*It’s 7:00 am, your phone rings menacingly to serve as your alarm clock and wake you up for work. It will ring again at 7:00 pm to remind you to take your birth control pill and vitamin D – it is January and the sun hasn’t quite returned yet. You roll over out of bed and immediately start scrolling through the daily updates on your phone, groggily switching between news apps, Twitter, Facebook, Instagram before checking your WhatsApp, messenger, and email messages. While you were sleeping, your neighbors, friends, and colleagues posted about the open cross-country ski tracks, an upcoming scientific presentation on climate change and cold environments, and sent out an alert that the Northern Lights were out overnight. Later in the evening you’ll check for tinder matches, pay for your rent and internet through online banking, buy your train ticket for an upcoming trip, make an appointment through your e-health web portal to get those allergies checked out, and share photos and videos of your day on Instagram and Facebook live stories. You’ll look up online a recipe to try for dinner, google what the difference between ice cream and gelato is while listening to your favorite Spotify playlist, before turning in for the night to watch Netflix or stream Planet Earth on your computer and wondering what the next ten years of climate change will mean for life in the Arctic.

Digital tools and the internet have become an unavoidable and integral part of our daily lives, and our short allegorical story is only one small part of a greater trend. Digital innovation has meant that many aspects of our day to day lives are now no longer experienced altogether in the physical reality, but also in cyberspace. All kinds of digital tools make our everyday lives and work more efficient, accessible, and convenient. The same is true for many public services and businesses.

The ECoHuCy project of the Arctic Centre seeks to understand the impact of digitalization and cybersecurity on the everyday life of Arctic inhabitants. The ultimate goal of the project is to learn how the omnipresence of the internet has impacted the region, and how such changes and developments have impacted people’s individual and collective security. You may be wondering where to start in terms of working on such a complex, multidimensional matter. No surprise, it can be quite daunting. Finding a feasible direction and understanding the context of such research becomes even more difficult, when you are at the beginning of your academic career, and you are wondering what the label by your door, “Junior Researcher,” really means. At this stage, you are still learning to combine seemingly distantly related concepts in order to find correlations, in which your understanding of the meta principles guiding each field is limited. This is quite often the case with our work for the project. Neither of us are technical specialists in Cybersecurity, how should we proceed in understanding “Enablement besides Constraints: Human Security and a Cyber Multi-disciplinary Framework in the European High North (ECoHuCy)?” What could this possibly mean? We thought this would be about the internet. Are we even the right person to work on that? I do not know enough… Should I go back where I came from? (Where would that be?). So begins the spiral into imposter syndrome and self-doubt, the enemy of any bright researcher’s morale.

When all of these anxiety-inducing thoughts starting to overpower you, there is no other way out than to move forward – something we both began to learn throughout the process of the project. If you do not understand something, try to figure it out, or take a step back and try to understand the problem from a different perspective. If you do not know enough, educate yourself or learn how to find people that already have experience or knowledge in the right area to guide you. Everyone was in this position at some point, and with a healthy dose of curiosity and grit, you’ll eventually find your way forward and go from a junior researcher to a not so junior one (that’s the hope, at least). Thankfully, there are also many more experienced colleagues holding the desired, glorious title of a senior (or at least regular) researcher that are looking to share their experiences and ideas. Having access to them, their experiences, sublime thoughts and beautiful brains is a blessing. Ultimately, it becomes clear that it is part of the process and completely fine not to know the things you think you should know immediately. In fact, the essence of any research is to ask questions and think about how to answer them. If you know everything already, there is nothing more to ask, and things become rather pointless. As your experience grows, so does the volume and quality of your questions – and this is reflected in the bold ideas more experienced researchers ask. Unfortunately, such questions are complicated, multilayered and from time to time can even seem unanswerable in a practical or theoretical sense (or both). When faced with such questions at the beginning of your understanding of a new topic, unless you have an unwaveringly dedicated curiosity and extraordinarily strong support and guidance system (and sometimes even if you do), you can still spend hours and hours trying to formulate something that would at least resemble an answer, yet still the whole effort seems to lead nowhere or a few steps back.

Eventually, however, you’ll find a way to put the proper questions and subsequent frameworks together in a meaningful way, and learn how to engage in the questions asked by those more experienced colleagues. In regards to the EcoHuCy project, a few of the swathe of questions asked along the way include: Is the individual security of inhabitants of the European High North included while discussing cybersecurity? How should one address specificities of the Arctic region while discussing individual cybersecurity? What is the situation of languages of the European High North in digital spaces? How is the Arctic’s critical ICT infrastructure able to resistant to cyber-threats in specific Arctic conditions? Our team has worked to try to answer these questions, and many more, in scientific publications based on meticulous research. To learn more about the project and our work, our publications are available on the project website. We invite you to read, puzzle over, and ask your own questions with us along the way.


Marcin Dymet & Joëlle Klein
Junior Researchers
Northern Institute for Environmental and Minority Law
Arctic Centre, University of Lapland

Read more about Enablement besides Constraints: Human Security and a Cyber Multi-disciplinary Framework in the European High North (ECoHuCy)

13.8.2019

Sovittelu ja vihan valta

Carolin Emcke analysoi huoleksi naamioitua tai huolena argumentoitua vihapuhetta teoksessaan Vihaa vastaan (2017). Hän kirjoittaa erityisesti journalisteista todeten, että heidän velvollisuutena ei ole olla lukijoiden kanssa samaa mieltä eikä heidän tarvitse seurata pientä tai suurta sosiaalista liikehdintää itsestään selvän hyväksyvästi. Journalistin velvollisuus on analysoida ja tarvittaessa myös valottaa kriittisesti sitä, mitä huoleksi nimeämisellä oikeastaan argumentoidaan, mitä ovat toiminnan motiivit, strategiat ja menetelmät (s. 43).

Emckenin teoksen kriittinen ja analyyttinen vihaa käsittelevä monitasoinen jäsennys tuli usealla tavalla mieleeni lukiessani Tiina Qvistin väitöskirjaa Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa (2019).  Tutkimus avaa sovittelun ideaa ja analysoi sovittelussa käytettyjä toimintatapoja hakien vastausta siihen, voidaanko sovittelua käyttää silloin kun kyse on parisuhdeväkivallasta. Monimuotoinen aineisto – sovittelutoimistoille ja sovittelua tekeville järjestöille osoitetut kyselyt ja asiantuntijahaastattelut, parisuhdeväkivaltatapausten sovittelujen sopimusasiakirjat, eri näkökulmia edustavat työryhmäkeskustelut – analysoivat sovittelua sekä käytäntöinä että periaatteellisina kannanottoina. Väkivallan monimuotoisuus konkretisoituu parisuhdeväkivallan uhrin haastattelussa.

Tieteellisen tutkimuksen, erityisesti yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tehtävänä on pystyä hahmottamaan ja ilmiöittämään sosiaalisia toimintatapoja, niiden dynamiikkaa ja prosesseja sekä tunnistaa seurauksia. Juuri siksi sosiaalisen käytännön, sovittelun tutkiminen oli keskeistä.  Tutkimus tehtiin aikana, jolloin sovittelun laajentamista lähisuhdeväkivaltaan ajettiin Suomessa erittäin vahvasti. Kansainvälisesti sovittelun käyttö tämänkaltaisissa tilanteissa on poikkeuksellista

Sovittelu on monin tavoin erinomainen toimintatapa. Kuitenkin sen käytettävyydellä ja siihen liittyvillä toimintatavoilla on omat rajansa. Parisuhdeväkivallassa kyse ei ole mistä tahansa pahoinpitelystä tai lyömisestä. Tyypillisesti väkivalta on ollut jatkuvaa ja siihen nivoutuu useita fyysisen, psyykkisen ja seksuaalisen väkivallan muotoja siitäkin huolimatta, että varsinainen rikostutkimus keskittyy tiettyyn, yhteen tapaukseen.  Lisäksi kyse on suhteesta, ihmisten välisyydestä ja siihen liittyvästä väkivallan emotionaalisesta dynamiikasta. Parisuhdeväkivallassa onkin kyse dynamiikasta, jota pitäisi pystyä katsomaan seurauksia tunnistaen. Tiina Qvistin tutkimuksen lopputulos on selkeä: aineistojen perusteella sovittelukäytännöissä uhrin toimijuuden haavoittuminen sekä väkivallan kohteeksi joutumisen seuraukset tunnistetaan puutteellisesti.

Mutta miten kirjailija ja filosofi Carolin Emcken teos Vihaa vastaan ja YTT Tiina Qvistin Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sitten keskustelevat keskenään? Yleisesti ja idealistisesti voisi nimittäin ajatella, että nimenomaan sovittelussa pyritään luomaan sosiaalista, ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuvaa tapaa käsitellä erilaisia loukkauksia luoden toimintatapoja, joissa sekä erimielisyyttä että ihmisten yhdessä elämisen erilaisia ehtoja sanallistetaan ja käsitellään arkea rakentavalla tavalla. Eikö siis sovittelu parisuhdeväkivallassa olisi juuri toimimista vihaa vastaan, uuden rakentamista?

Sovittelun käytännöt perustuvat idealistisesti ’puhtaalta pöydältä aloittamiselle’.  Se toimii erinomaisesti tilanteissa, jotka ovat hoidettavissa sopimisella ja uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen oppimisella. Vakava ja jatkuva läheisen ihmisen tekemä väkivalta tuottaa kuitenkin pelkoa ja rakentaa valta-asetelmia, jotka eivät katoa helposti. ”Kun tarkastellaan vihan ja väkivallan mahdollistavia rakenteita, on saatava näkyviin myös edeltävän oikeuttamisen ja siitä johtuvan hyväksymisen kontekstit, joita viha ja väkivalta tarvitsevat menestyäkseen”, toteaa Carolin Emcke, hieman provosoivasti (s. 22–23). Kyse onkin uhriutumisen prosessiin liittyvän valtadynamiikan tunnistamisesta.

Uhriutumisen prosesseista puhumisen vaikeus sekä uhrin näkökulman hauraus on suomalaisen väkivaltakulttuurin piirre, jonka syitä olen itse aikanaan pyrkinyt hahmottamaan esim.  Yhteiskuntapolitiikka-lehden (4/2008) artikkelissa Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Tästä on jo aikaa. Olin itse odottanut, että traumatisoitumisen käsitteen laajeneminen yleiseen keskusteluun ja koulutukseen, näkyisi sovittelun toimintatapoina. Toivoin, että julkisuudessa huomiota saanut keskustelu särkyvyydestä osana Suomen historiaa, näkyisi sekä sovittelun toimintatapoina kuin myös laajempana vastuunottona väkivallan kokemuksen seurauksista ja turvallisuuden rakentamisesta. Näin ei kuitenkaan parisuhdeväkivallan sovittelussa näytä tapahtuvan.  Psyykkinen trauma, josta voidaan nykyään puhua vaikkapa osana työyhteisöjen toimintaa, näyttäisi edelleen katoavan keskusteltaessa fyysisestä ja seksuaalisesta parisuhdeväkivallasta. 

Yleisesti ajateltuna väkivallan valta ja pelon poliittinen käyttö uusivat voimaansa silloin, kun keskustelustamme häivytetään väkivallan seuraukset ja vastuunotto niistä. Niiden valta tulee nimenomaan kyvystä traumatisoida.  Väkivallan vallan hapertamisessa on kyse myös erilaisten toimijuuksien ja vastuiden rakentamisesta. Traumasta toipuminen edellyttää sen kohdanneelta korjautumista, tuskan ja pelon käsittelyä mutta myös sosiaalista ilmapiiriä, jossa tämä on mahdollista. Me kaikki tarvitsemme tätä. Muutoin jatkamme erilaisuutena ja outoutena pidettyjen asioiden piilevää torjuntaa. Juuri siksi tutkijoiden velvollisuus on analysoida ja tarvittaessa myös valottaa kriittisesti sitä, mitä tavaksi tai arjeksi nimeämisellä oikeastaan argumentoidaan, mitkä ovat toiminnan motiivit, menetelmät ja seuraukset. Tämä on työtä, joka rakentaa rohkeutta.

Suvi Ronkainen


Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

 ** Suvi Ronkainen on palannut Lapin yliopistoon ja Rovaniemelle oltuaan noin viisi vuotta toisaalla. Hän toimi tuolloin ensin tutkijana asuen Tampereella ja Skotlannissa josta siirtyi Vaasan yliopiston rehtoriksi ja muutti Vaasaan. Rehtorius vaihtui vakavan sairastumisen johdosta Senior Advisor positioksi. Muuttaminen takaisin mahdollistaa hänelle myös uudenlaisen näkökulman ottamista omaan tutkimukseen ja opetukseen.

23.5.2019

Lapin yliopisto on yliopisto, olkaamme myös sellainen

Lapin yliopiston viides promootio pidettiin 15.– 18.5.2019. Promootiota on kutsuttu akateemisen työn korkeimmaksi juhlaksi, ja sellainen se kiistatta oli täälläkin. Kuuleman mukaan juhlapuheissa ylistettiin Lapin yliopiston saavutuksia ja merkitystä kokoaan suurempana, kansainvälisesti tunnettuna akateemisen tieteen temppelinä.

Vaikka promootioaktin mielekkyydestä voi olla montaa mieltä, niin kiistatta on tärkeää, että yliopistoinstituutio itse arvostaa ja kunnioittaa perinnettään korkeinta tieteellistä opetusta antavana ja tieteellistä perustutkimusta tekevänä opetus- ja tutkimuslaitoksena. Jos ei yliopisto itse perustehtäväänsä arvosta ja ylläpidä niin voiko odottaa jonkun muun tekevän sen puolestamme? Epäillä sopii, ainakin jos on seurannut viimeisten vuosien julkista tiedepoliittista keskustelua.

Julkisuudessa yliopistoinstituution päätehtävä, tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus, on kohdannut huomattavaa vähättelyä jopa poliittista eliittiä myöten. Sitä on myös tiedepoliittisin toimin pyritty liudentamaan nostamalla yhteiskunnallinen vaikuttavuus yliopiston kolmanneksi tehtäväksi. Lisäksi on esiintynyt painokkaita puheenvuoroja sen puolesta, että yliopistot olisi syytä jakaa kahteen sarjaan, tutkimus- tai opetusyliopistoiksi. Yliopiston on siis syystäkin tärkeää muistuttaa, että se on ja pysyy tieteen palvelijana.

Juhlapuheet kuuluvat juhlaan, mutta miten on arjen laita? Onko Lapin yliopisto arjessakin pystypäin ajamassa asiaansa tieteellistä tutkimusta harjoittavana ja siihen perustuvaa ylintä opetusta antavan korkeasti oppineiden yhteisönä, tutkimusyliopistona?

Viimeisten vuosien aikana Lapin yliopisto on kehittänyt toimintaansa monin tavoin nimenomaan tutkimusyliopistona. Tutkimusta on profiloitu ja vahvistettu, tutkijakoulutusta on kehitetty akateemisin kriteerein ja korkeatasoiseen tutkijarekrytointiin on panostettu. Tutkijoita on lisäksi kannustettu korkeatasoisten tutkimustuotosten määrän kasvattamiseen sekä tuettu kilpailtujen tutkimusrahoitusten haussa ja kansainvälisessä verkostoitumisessa. Tässä työssä on myös onnistuttu, kuten kansainvälinen arviointiryhmä totesi raportissaan vuonna 2014.

Viimeisen vuoden aikana yliopistomme edistymistä ovat ohjanneet Lapin yliopiston ja ammattikorkeakoulun muodostaman Lapin korkeakoulukonserni LUC:n kehittämistyöt. LUC 2020 kehittämisohjelman nimellä kulkevan suunnittelun päämääränä on ”kehittää Lapin korkeakoulukonserniyhteistyötä siten, että sen toimintaa voidaan suunnitella ja johtaa sekä toiminnallisena osaamiskeskittymänä että strategisena kokonaisuutena”. Yhdeltä osin kyse on hallinnon ja palvelujen yhteiskehittämisestä mutta toisaalta tavoitteena on myös tiiviimpi, korkeakoulujen välinen tutkimuksellinen ja opetuksellinen yhteistyö.

Lapin korkeakoulukonsernin vahvuus perustuu kahden lähtökohdiltaan ja tehtäviltään erilaisen tutkimus- ja koulutusorganisaation erilaisuuteen. Ammattikorkeakoulun vahvuus on työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin perustuvassa opetuksessa sekä aluekehitystä tukevassa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavassa soveltavassa tutkimus- ja kehitystyössä. Yliopiston vahvuus taas on tieteellisessä perustutkimuksessa ja siihen perustuvassa korkeimmassa opetuksessa. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun erilaisuus on myös nostettu esille Lapin korkeakoulustrategia 2020:ssa kertomalla, että konserni yhdistävää ”yliopiston arktisen ja pohjoisen muutoksen tutkimuksen sekä ammattikorkeakoulun arktisen olosuhdeosaamisen”, ja että sen tehtävänä on ”monialainen yliopisto- ja ammattikorkeakoulutus, arktinen ja pohjoinen tutkimus ja kehittäminen sekä taiteellinen toiminta”.

Tutkimusyliopiston kehittämisen näkökulmasta kiinnostavaa on tarkastella, kuinka organisaatioiden erilaisuus on nostettu esille tutkimuksen painoaloja ja yhteistä koulutusta koskevissa suunnitelmissa? Yllättäen ei mitenkään.

Tutkimuksen neljä painoalaa on määritelty ilmiöperusteisesti ilman, että olisi lainkaan huomioitu yliopiston ja ammattikorkeakoulun erilaiset tiedonintressit. Ammattikorkeakoulu harjoittaa soveltavaa tutkimus- ja kehittämistyötä ja yliopisto kriittistä sekä ilmiöiden ymmärtämiseen ja käsitteellistämiseen tähtäävää perustutkimusta. Tiedonintressien erilaisuuden vuoksi ammattikorkeakoulu ja yliopisto tuottavat erilaista ja eri tavoin sovellettavaa tietoa silloinkin, kun ne tarkastelevat samaa ilmiötä.

Yhteisen koulutuksen kehittämisessä taas on lähinnä haettu opetuksellista rajapintaa ja sekin pääasiassa sosiaalityön ja matkailun tutkimuksen aloilla. Yliopisto ja ammattikorkeakoulu tarjoavat kuitenkin tietoisesti erilaisia valmiuksia opiskelijoille. Ammattikorkeakoulu antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin perustuvaa ammatillista koulutusta. Yliopiston opetukseen taas vaikuttaa se, että opetus perustuu siellä tehtävään tutkimukseen, ja siksi yliopiston tiedonintressillä on huomattava merkitys, mitä yliopistossa opetetaan. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun tutkinto-ohjelmissa ei siten ole kovinkaan helposti korvattavissa osaa opetusta toisen organisaation koulutuksella ilman, ettei tutkinto-ohjelmat joudu erilaisista tavoitteistaan tinkimään.

Yliopiston ja ammattikorkeakoulun tutkimuksellinen ja opetuksellinen yhteistyö on kannatettavaa. Yhteistyö ei kuitenkaan voi tarkoittaa organisaatioiden samankaltaistamista, vaan niiden päätehtävien erilaisuuden hyödyntämistä. Yliopisto ei ole ammattikorkeakoulu, eikä sen sellaiseksi pidä muuttuakaan, ja päinvastoin, ei ole uskottavaa, että ammattikorkeakoulu yhtäkkiä muuttuisi yliopistoksi. Kun yliopisto pysyy yliopistona ja ammattikorkeakoulu ammattikorkeakouluna, niin vain silloin on mahdollista kehittää sellaista korkeakouluyhteisöä joka pystyisi aidosti vastaamaan ympäröivän maailman haasteisiin. Organisaatioiden selkeästi erilaisten profiilien ylläpitämisellä on myös huomattava merkitys niin opiskelijamarkkinoinnin kuin henkilökunnan työmotivaationkin kannalta. Yliopiston kannalta tutkimusyliopistona pysyminen ja sen takaava määrätietoinen kehittämistyö ovat vieläpä sen elinehto. Yliopistokentän uudelleenjärjestelyt, kun tuskin vielä ovat edes alkaneet.

Professori Jarno Valkonen
Tutkija Heikki Huilaja
Apulaisprofessori Janne Autto

6.5.2019

Ilmastomuutos ja mittaamisen logiikat


Olemme kaikki kohdanneet ilmastonmuutoksen elämässämme jo usealla eri tavalla.  Sen todellisuutta on vaikea enää kieltää. Elämme silti aikaa, jossa ympäristömuutokseen liittyvän tiedon kiistäminen on arkea. Tämä näkyy myös tavassa, jolla ympäristönmuutoksen tunnuslukuja käytetään taloudellisessa ja poliittisessa argumentoinnissa. Tunnuslukujen ja niillä perustellun faktatiedon kautta tehdään kiteytyksiä ja annetaan näkyvyyttä meneillään oleville muutoksille. Tiedoksi esitellyllä väittämillä perustellaan erilaisissa keskustelussa ehdotuksia siitä, millaisia päätöksiä ja millaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä. Tieteellisen tutkimuksen metodologian näkökulmasta ollaankin tietoväitteiden arvioinnin ytimessä. Tietoa tuotetaan erilaisia asetelmia, aineistoja ja menetelmiä käyttämällä. Ne ovat valintoja, jotka on huomioitava, kun keskustellaan tiedosta ja sen käytettävyydestä.

Itselleni ympäristö- ja ilmastonmuutoksiin liittyvä keskustelu on tuonut näkyviin tieteellisen tiedon ymmärtämisen tärkeyden. Samalla näkyviin on noussut se tosiasia, että olemme siirtyneet maailmaan, jossa yliopistojen lisäksi erilaiset järjestöt ja yritykset toimivat tiedon tuottajina ja käyttäjinä. Tämä on positiivista: tieteellistä osaamista ja kykyä erilaisten muutosten hahmottamiseen rakennetaan samalla kun tietoa sovelletaan. Mutta tämä on myös ongelmallista: julkisessa keskustelussa nousee helposti esiin jokin yksittäinen, usein tietynkaltaiseen laskentamalliin pohjaava tietoväite, josta riidellään. Kvantitatiivisilla menetelmillä tuotettu tieto ja erityyppinen kvantifiointi on noussut selkeästi osaksi poliittista ja taloudellista keskustelua.

Juuri siksi se tapa, jolla Ville Lähde avaa BIOS-tutkimusyksikön blogiartikkelissaan ekologisen jalanjäljen mittaria, oli itselleni kiinnostava. Ekologisen jalanjäljen mittari on lahjoitusvaroilla toimivan tutkimusorganisaation Global Footprint Networkin kehittämä laskentatapa. Laskentatavassa ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan kulutuksen ja luonnon tarjoaman biokapasiteetin suhteena. Laskentatavan perusteella Suomi näyttää sekä synkältä kuluttajalta että toimijalta, jolla on runsaasti resursseja. Mittarin mukaan Suomen laskennallinen ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 5. huhtikuuta. Kun laskentamallin tietoja käytetään maakohtaisten arviointien tekoon, ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa Suomi ei ole ympäristön ylikäyttäjä vaan biokapasiteetti asukasta kohden on Suomessa tuplasti suurempi kuin käytön keskiarvo. Mistä mittari siis kertoo?

Ekologisen jalanjäljen mittari pohjautuu pitkälle laskennallisten hypoteettisten alueiden käyttöön. Se kuvaa keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Kyse on laskurista, jossa olemassa olevan tiedon lisäksi käytetään laskennallisia, hypoteettisia arvoja. Energialähteistä laskentatapa huomioi vain fossiilisen energian eikä päästöjen vaikutusta tai luonnonvarojen käytön erilaista merkitystä elämän jatkumiselle avata. Laskuri suuntaa katsomaan hiilinielua eikä ympäristömuutosta kokonaisuutena. Laskentamallin varaan pohjaavan keskustelun ongelmana onkin se, että huomio suuntautuu mallin esiin nostamien arvojen muutoksiin. Tuolloin se, että ilmiötä hahmotettaisiin kokonaisuutena sekä tavalla, jossa keskustelua myös suunnattaisiin erilaisten ratkaisujen erilaisiin seurauksiin, häviää.

Tutkimuksen tekeminen edellyttää valintoja, joka myös rajaavat tietoa. Tiedon arvioitavuus sen käytettävyyden näkökulmasta edellyttääkin useammanlaisella tavalla kootun tiedon yhdistämistä. Ympäristönmuutoksesta tällaisen tiedon tuottamiseen pystyy – ainakin osin – IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change). IPCC:n kokoamassa tiedossa ei ole kyse yksittäisten tutkimusten tai yksittäisen tutkimustavan tietynkaltaisista havainnoista, vaan nimenomaan ilmastoa ja ympäristöä eri näkökulmista ja erilaisilla mittaamistavoilla selvittäneiden tutkijoiden tiedon koonnista.

Ilmaston lämpeneminen ja hiilidioksidin määrän kasvu näkyy tutkitusti myös Pallaksella. Huhtikuun viimeisellä viikolla lumet lähtivät Pallakselta poikkeuksellisen nopeasti. Tältä tilanne näytti 26.4.2019. Kuvaaja: Pekko Riihonen

Itselleni IPCC:n raportit toimivat esimerkkinä laajasta tutkijajoukkojen tietojen yhdistämisestä, tietojen arvioinnista sekä niihin pohjaavien ennusteiden seuraamisesta. IPCC on koostanut vuoden 1988 jälkeen kuusi kertaa kattavan selvityksen ilmaston lämpenemisestä. Vuoden 2018 raportissa kyse on vuosikymmenien aikana tehdystä, ympäristöön ja ilmastoon liittyvän seurannan jatkamisesta sekä tutkimusten erilaisten tulosten systemaattisesta kartoituksesta. Raportissa viitataan noin 6 000 tutkimukseen. Raporttia on ollut laatimassa yli 90 kirjoittajaa 40 maasta ja sitä on kommentoitu yli 40 000 kertaa ennen sen julkaisua. Raporttien laatiminen ja niiden kommentointi ovat sisältäneet vahvaa tieteellistä yhteistyötä, jota on tehty ilman taloudellista hyötyä. Tieteellisen tiedon näkökulmasta ilmastonmuutos onkin erittäin vahvan empiirisen näytön omaava tosiasia. (IPCC:n raportti).  Kiinnostava, aiheeseen liittyvä tutkimusmenetelmäkirja on puolestaan
The Consensus Handbook.

Tieteellisen tiedon käytettävyyden näkökulmasta ympäristö- ja ilmastonmuutoksesta käyty keskustelu tekee näkyväksi kaksi asiaa. Ensiksikin keskeistä on ymmärtää miten metodologiset valinnat ovat osa niiden avulla tuotettua tietoa ja sen perusteluja. Kvalitatiivisen tutkimuksen alueella tätä keskustelua on käyty jo pitkään, mutta vastaavaa tietoajattelua tarvitaan entistä vahvemmin myös osaksi erilaisilla kvantitatiivisilla menetelmillä tuotetun tiedon käyttöä. Yleisessä keskustelussa katoaa helposti näkyvistä se, että myös numeroilla perusteltu faktatieto on aina valitusta perspektiivistä tehty yksinkertaistus. Numerotieto vaikuttaa selkeältä mutta erilaiseen mitattavaksi muutettuun perustuvan tuloksen merkityksen hahmottaminen edellyttää tietoa sekä itse ilmiöstä että käytetyn määrällisen tutkimustavan logiikasta. Logiikan hahmottamista vaikeuttaa kuitenkin se, että kvantitatiivisen tutkimuksen kenttä on varsin monimuotoinen.  Kyse on erilaisilla tavoilla toteutetusta sekä eri tavoin aikaan sidotusta tiedon keräämisestä.  Esimerkiksi kyselyt tai niihin pohjaava seuranta, erityyppisen numero- tai mittaustiedon koostaminen ja mittariston rakentaminen tai Big Data –ajatteluun liitetty, numeroarvoiksi muunnettu, jatkuvasti kertyvä data tutkimusaineistoina ovat ilmiön hahmottamisen kannalta varsin erilaisia menetelmällisiä toimintatapoja.

Ympäristönmuutokseen liittyvä keskustelu tekee näkyväksi myös sen, ettei tieteellistä tietoa voi oikeastaan ajatella vain yhden, tietyn tutkimuksen tulosten kautta. Tarvitaan koosteita, tutkijoiden yhteistyötä. Kannanottoja mahdollistavien koosteiden tekeminen edellyttää kuitenkin tieteellisen tiedon erilaisuuden ymmärtämistä. 

Ympäristöä ja ilmastoa suojelevien toimintatapojen kehittäminen on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta erittäin tärkeätä. Tiedon tuottamisen näkökulmasta kyse ei ole vain ympäristönmuutoksen mittaustavoista vaan myös sen hahmottamisesta, miten ympäristöä suojelevia ratkaisuja voi viedä eteenpäin ja mitkä niiden seuraukset ovat. Tutkimuksessa tarvitaan monimenetelmällisyyttä ja tutkijoiden yhteistyöhön pohjaavaa toimintatapaa sekä erilaisen tieteellisen tiedon käytettävyyden avaamista. Tutkimusmenetelmien opettamiselle asettuukin haasteita. Kuinka kehittää erilaisella tavalla tuotetun tiedon lukutaitoa? Siinä onnistuminen on vaikeaa mutta mahdollista. Näin ainakin ajattelin tulkita tämän blogin kirjoittamisen hetkellä lukemaani koostetta ilmastonmuutokseen liittyvästä tiedosta.


Suvi Ronkainen

10.4.2019

Taide takaisin kouluun

Millainen olisi tulevaisuuden koulu, jossa taideaineiden määrä olisi vuosikymmenten takaisessa vahvuudessaan? Mihin sellaista uudenlaista koulua tarvitsisimme? Suomessa on aina arvostettu taitoa ja luovuutta, koettu taiteen voima kansakunnan rakentajana sekä designin noste kansainvälisen kilpailukyvyn turvaajana. Nyt koulujen taide- ja taitoaineiden tuntimäärä on pohjalukemissaan, vaikka luovuuden merkitys kansakunnan hyvinvoinnin ja talouden perustana on tutkimuksissa todettua ja asiantuntijatahoilla tunnustettu. Ristiriita tulevaisuuden tarpeiden ja koulun realiteettien välillä on suuri.

Moni vaaliuurnilla juuri käynyt kansalainen on itse elänyt ajan, jolloin jokaiselle oli tarjolla taideaineita läpi koko koulutaipaleen. Nyt peruskoulun voi päättää nuori, joka on opiskellut näitä aineita ammattitaitoisen aineenopettajan johdolla vain muutaman viikkotunnin seitsemännellä luokalla. Viime vuosikymmenten koulutuslinjaukset ovat heikentäneet taide- ja taitoaineiden asemaa kouluopetuksessa.

Koulutuksen, luovuuden, innovaatioiden puolestapuhujia löytyy nyt yli puoluerajojen mutta tiedostetaanko, että taide- ja taitoaineiden asema kouluissa on ahtaammalla kuin koskaan. Niiden asema jatkossa riippuu poliittisista linjoista ja päättäjien arvovalinnoista.


Taidekasvatus rakentaa tulevaisuuden taitoja

Luovuus ja innovointi ovat ratkaisevan tärkeitä taitoja yhä kiihtyvällä vauhdilla tapahtuvien muutosten ja monimutkaistuvien yhteiskunnallisten ja sosiaalisten haasteiden edessä. Tulevaisuuden kansalaiset tarvitsevat luovia ja yhteistoiminnallisia ongelmanratkaisutaitoja, joita taide- ja taitoaineiden opetus edistää.

Nopeasti uudistuvat luovat alat ja kulttuuriteollisuus ovat olennaisia suomalaisessa kansantaloudessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Niitä tarvitaan kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa. Taideaineet tukevat kuvallisen ja audiovisuaalisen luku- ja ilmaisutaidon oppimisen lisäksi myös kulttuurista ja sosiaalista kehitystä. Ne antavat valmiuksia myös mediasisältöjen kriittiseen arviointiin ja luomiseen. Nämä ovat välttämättömiä kansalaistaitoja ja luovat tulevaisuuden taitoja jatko-opintojen, muuttuvan työelämän ja kansainvälistymisen kannalta. Taide- ja taitoaineita opiskellaan yhä enemmän erilaisissa teknologisissa ympäristöissä, mikä edistää valmiuksia innovatiiviseen työelämään ja luovaan yrittäjyyteen.


Napapiirin yläasteen seitsemäsluokkaiset Stop motion -animaation teossa (2019). Kuva: Anniina Koivurova

Taidekasvatus ja erityisesti koulujen kuvataideopetus on keskeinen kriittisen lukutaidon ja visuaalisen osaamisen kehittämisessä. Internetin, sosiaalisen median ja erilaisten painettujen medioiden ymmärtäminen visuaalisesti vaikuttavina kanavina on kansalaistaito, jota tulee opettaa. Nyt vaalien alla Suomessa on uutisoitu vaalityötä tekeviin henkilöihin kohdistuvista uhkailuista ja aggressiosta. “Vaaliraivoa” on lietsottu myös visuaalisella kuvastolla ja visualisoivilla mieli- ja kielikuvilla. Lapset ja nuoret ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä, he ovat osa näitä foorumeita.

Tarvitsemme kuvataideopetusta ja ammattitaitoisia kuvataidekasvattajia vastaamaan moninaisiin visuaalisen kulttuurin nykyilmiöihin. Kuvataide on oppiaine, joissa näitä ilmiöitä voi käsitellä lasten ja nuorten kanssa rakentavasti.


Taide- ja taitoaineiden merkittävä vaikutus oppilaiden hyvinvointiin ja kouluviihtyvyyteen

Huoli nuorten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnista on aiheellinen niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Taiteen terveysvaikutuksista on lukuisia viimeaikaisia tutkimuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että luovan ilmaisun lisääminen kouluissa edistää kouluhyvinvointia ja -viihtyvyyttä. Oppilaat oppivat ottamaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja osaavat ilmaista itseään paremmin.

Taideaineille on ominaista omien vahvuuksien tunnistaminen, näkyväksi tekeminen ja jakaminen. Kyky luovaan ajatusten ja ideoiden kehittämiseen yhteistyössä muiden kanssa muodostavat osaamisperustan kaikille koulutusaloille ja tulevaisuuden ammateille. Taidekasvatus tuottaa merkittävää positiivista vaikutusta sosiaaliseen ja akateemiseen kehitykseen, todetaan myös laajassa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa (Bowen & Kisida, 2019), jossa oli mukana yli 10.000 koululaista 42:stä koulusta. Taide- ja taitoaineissa osaamisen kehittymiseen vaikuttaa erityisesti työskentelytavat sekä oppijan ja ympäristön vuorovaikutus. Tutkimuksissa on osoitettu, että näissä aineissa oppimisen yksilöllinen ja yhteisöllinen luonne tukee oppilaan identiteettien rakentumista, osallisuutta ja hyvinvointia. Tämä käy ilmi Lapin yliopistossa julkaistussa “Suhteessa maailmaan. Ympäristöt oppimisen avaajina” (toim. Granö, Hiltunen & Jokela 2018) teoksessa, jonka artikkelit käsittelevät paikka- ja tilannesidonnaisuutta oppiainerajat ylittäen. Teos aukaisee luokkahuoneen ovea moninaisiin oppimisympäristöihin ja tilanteisiin ja se on laadittu edistämään eheyttävien opetus- ja oppimiskäytäntöjen vakiintumista koulujen arkeen. Tässä korostuu taideaineiden merkitys oppilaiden henkilökohtaisessa elämässä, osallistumisessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Edelliseen hallitusohjelmaan (2015–2018) sisältyi kärkihanke, jolla pyrittiin parantamaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta lapsille ja nuorille. Näiden ja laajemmin taide- ja kulttuurikasvatuksen edistämiseen liittyvien tavoitteiden toteuttamiseksi on Suomeen perustettu Suomen taide- ja kulttuurikasvatuksen observatorio.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta on mukana observatorion toiminnassa. Observatorio esittää vuosiluokkien 1–10 oppilaille harrastustunteja koulupäivän yhteyteen seuraavalle hallituskaudelle. Joustavan koulupäivän nimellä kulkeva esitys on jo saanut tukijoita yli puoluerajojen, mutta sen toteutuminen ei ole vielä taattu. Joustava koulupäivä olisi toteutuessaan tärkeä uudistus. Harrastustoiminnan ohjaamisesta tulee luonnollisesti vastata alan ammattilaiset ja yhteistyö koulujen taide- ja taitoaineiden opettajien kanssa tukee toimintaa molempiin suuntiin. Tutkijoina korostammekin taidekasvatuksen aseman vahvistamisen tärkeyttä kaikille annettavassa yleissivistävässä koulutuksessa, jota harrastustunnit tukevat ja täydentävät. Kokonaisuudessa on kyse merkittävästä investoinnista paitsi lasten ja nuorten hyvinvointiin, kouluiloon, myös kansakunnan tulevaisuuteen.


Kohti tulevaisuuden koulua

Perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmassa painotetaan tietojen ja taitojen lisäksi tulevaisuuden oppimistaitojen merkitystä. Lisäksi tuodaan esille tarve yhteisöllisemmän ja osallistavamman toimintakulttuurin edellytysten luomiseen. Laaja-alaisen yleissivistyksen vahvistaminen ja yhteisöllisyyden rakentaminen eivät toteudu kuitenkaan valinnaisuutta korostavassa ja kilpailuun kannustavassa ilmapiirissä. Taide- ja taitoaineiden asema on koulujen tuntikehyksissä ahtaalla, tämän lisäksi valinnaisaineina oppiaineet joutuvat kilpailemaan keskenään toisensa poissulkien.

Talvitaiteen tekeminen koulupihalla kannustaa yhteistoiminnallisuuteen ja nauttimaan tuloksista kaikin aistein (2016). Kuva: Antti Stöckell

Näemme huolestuttavana myös kehityksen, jossa koulutuksellinen tasa-arvo sekä yhdenvertaisuus koko maan alueella on vaarantunut: valinnaisuudet toimivat hyvin vain riittävän suurissa kouluissa. Tämä vaikuttaa suoraan taideopetuksen tasoon, kun ammattitaitoiset taideaineiden opettajat eivät vähenevien viikkotuntien puuttuessa työllisty peruskouluihin ja lukioihin. Tulevaisuuden koulussa kaikki oppilaat tavoittavaa taideaineiden opetusta on lisättävä.

Yksi ratkaisu taide- ja taitoaineiden aseman vahvistamiseksi on lukiodiplomin kehittäminen osana lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa. On tärkeää, että korkeakouluihin hakevien opiskelijoiden osaamisen tunnistamisessa ja arvioinnissa huomioidaan myös taide- ja taitoaineiden lukiodiplomien avulla osoitetut valmiudet jatko-opintoihin. Uudistuksella olisi vaikutusta myös perusopetukseen ja heijastusta aina varhaiskasvatukseen saakka taide- ja taitoaineiden arvostuksen lisääntymisen myötä. Olemmekin käynnistäneet yhteistyön Aalto-yliopiston kanssa osana Helsingin yliopiston hallinnoimaa laajaa kansallisen arviointiosaamisen hanketta. Erityisenä taidekasvatuksen kehittämiskohteenamme on kuvataiteen lukiodiplomin arviointiosaamisen ja -perusteiden kehittäminen.

Nykyisellään taide- ja taitoaineiden tuntimäärä on vähäinen verrattuna 60-, 70- ja 80-lukuun. Lisäksi esimerkiksi 80-luvun koululaisilla oli tarjolla runsaammin taitoaineiden kerhoja ja harrastustoimintaa koulun jälkeen. Ne lopetettiin 90-luvun laman aikaan. Eduskuntavaalien tulos vaikuttaa pitkällä tähtäimellä siihen, millainen koulutaival taataan tuleville koululaisille. Nyt valittava eduskunta tulee laatimaan uusia koulutuspoliittisia linjauksia hallitusohjelmaan. Nyt valittavat edustajat päättävät seuraavista koulu-uudistuksista ja siitä, löytyykö taiteelle vahvempi suunta takaisin kouluun.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta, kuvataidekasvatus
Professori Mirja Hiltunen, professori Timo Jokela, yliopistonlehtori Maria Huhmarniemi, yliopistonlehtori Anniina Koivurova, yliopistonlehtori Elina Härkönen, yliopisto-opettaja Antti Stöckell ja yliopisto-opettaja Marjo Pernu