21.3.2018

Kirjastoon kohdistuu myönteisiä muistoja ja odotuksia


Lapin korkeakoulukirjaston avajaispuhe 21.3.2018


Meillä on uusi Lapin korkeakoulukirjasto, joka omalla kehittämistoimillaan ja yhteistyössä korkeakouluväen ja opiskelijoiden kanssa rakentuu upeaksi erilaisia lukijoita ja tutkijoita ja kirjoittajia palvelevaksi.

Kirjasto on ihmiskunnan muisti. Ihmiskunnan kertomukset säilyvät, siirtyvät ja karttuvat kirjastojen avulla sukupolvelta toiselle.

Mitä kirjasto meille merkitsekään? Emme ehkä huomaakaan sen arvoa ja merkitystä, jos emme pysähdy miettimään, millaisia odotuksia ja muistoja kirjasto heijastaa.

Kirjasto heijastaa runsaasti myönteisiä muistoja ja odotuksia:

1) Kun aikamme on muuten hektistä ja kiireistä, kirjastossa on rauha – ainakin kirjastopalvelujen käyttäjien ja asiakkaiden näkökulmasta.

2) Kirjastoon on helppo tulla. Se ei maksa mitään ja se sijaitsee lähellä, omien toimitilojemme ytimessä ja se on aina auki.

3) Kirjastossa käynti ja kirjastossa olo on yleensä täynnä lupauksia: kirjasto tarjoaa lupauksia lukukokemuksista, jotka voivat viedä tieteellisen tiedon ja faktojen maailmaan, mutta myös historiallisiin aikakausiin, luonnon ihmeisiin, tekniikan maailmaan tai romanttiseen seikkailuun. Eikä lukevan ihmisen tarvitse koskaan olla ikävystynyt.

4) Kirjasto on tärkeä kohtaamispaikka ja yksinäisyyden lievittäjä. Kirjasto on paikka, jonne voi tulla, vaikka lukemaan lehtiä, kohtaamaan toisia, hankkimaan tutkimus- ja opinaiheita, mietiskelemään ja tunnustelemaan omia mielenkiinnon kohteita. Inspiroitumaan. Tai sitten vain lukemaan tenttiin tai hakemaan lähdekirjallisuutta opinnäytetyöhön.

5) Kirjasto edesauttaa sivistyksellisen ja tiedollisen tasa-arvon toteutumista. Meillä kaikilla on tasavertainen oikeus tietoon ja ihmiskunnan henkiseen perintöön. Kun haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset eivät syrjäydy, sivistyksen on oltava kaikkien ulottuvilla. Kirjasto on juuri tarjonnallaan ja palveluillaan korvaamaton oppimisen ja sivistyksen kehto.

6) Kirjasto tukee sekä korkeakoulumme opiskelijoiden ja henkilökunnan oppimista, opetusta, taiteellista toimintaa, tuktimusta, TKI-toimintaa ja julkaisemista, myös elinikäistä oppimista sekä avaa ja vahvistaa tietoyhteiskuntaa verkkopalveluineen.

Tänään on ilmassa toive siitä, että kirjasto edelleen säilyy perinteisenä ja kodikkaana, sivistyksen vaalijana ja perinteisten muistojen olohuoneena. Sen rinnalla odotamme kirjaston uusiutuvan virtuaalikirjastona kaikkine uusiutuvine laitteineen ja uusine aineistomuotoineen. Kirjaston odotetaan tukevan korkeakoululaitostamme siihen kohdistuvien uusien haasteiden kohtaamisessa.

Kirjaston ydinmerkitys on kokemus, jonka kirja ja lukeminen – onpa luettavana sitten artikkeli tai kirja, verkossa tai painettuna - antavat kirjaston käyttäjille, lukijalle. Monille lukeminen johdattelee kirjoittamiseen – siihen tekstin syntymisen prosessiin, joka on meille kaikille korkeakouluyhteisössä niin tuttua.

Kirjasto, kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat kulttuuria, joka auttaa meitä kaikkia, nostaa meitä kaikkia. Niiden myötä syntyy sellaista kanssakäymistä ja inhimillistä toimintaa, jossa välittyvät ihmisten tunteet ja ihmisyys.

Elämän kirjaan tarvitaan aina uusia asioita, eikä kirjastojen työ ihmisten - opiskelijoiden, opettajien, tutkijoiden - hyvinvoinnin eteen koskaan vanhene.

Kaiken tietoyhteiskunta- ja tietoverkkopuheen hengästyttävyyden jälkeen on hyvä rauhoittua tunnelmaan, jota korkeakoulukirjastomme tarjoaa. Syventyessään lukemaan kirjastoasiakkaamme puolestaan antavat erityisen merkityksensä kirjastolle.

Kirjasto yhdistää meitä. Täällä voimme olla yksin ja yhdessä.

Kaarina Määttä,
Vararehtori, Lapin yliopisto

19.3.2018

Sähköiset julkaisut – eivät ihan ilmaisia nekään

Sähköisten julkaisujen merkitys on kasvanut viime aikoina huimasti. Niiden määrä ja saatavuus parantuvat: kirjastot ottavat sähköisiä julkaisukokoelmia enenevässä määrin valikoimiinsa ja myös rinnakkaistallennus ja avoin julkaiseminen tehostavat kehityksen suuntaa entisestään. Esimerkiksi vuonna 2017 Lapin korkeakoulukirjaston e-versioiden ja painettujen suhde on ollut 47/1 ja kirjojen osalta 1/1 (Kangasniemi, 2017). Tämähän on mahtavaa! Tutkimusta voi tehdä istumalla kotisohvalla läppäri sylissä ja kaivella netistä maksuttomia aineistoja. Ilmaista, nopeaa ja halpaa!

Teille, jotka olette innolla odottaneet LUPin seuraavaa blogipostausta. Kuva: Ryan McGuire, Gratisography

Niin hyvältä kuin se käyttäjän näkökulmasta tuntuukin, perustotuus pätee: se mikä kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, useimmiten on sitä. En kiellä sitä, etteikö avoimuus ja sähköisyys olisi hyvä juttu ja edistystä, mutta on kuitenkin hyvä tiedostaa sähköisten julkaisujen vaarat, taustat ja etiketti. Ennen kaikkea tulisi tiedostaa se, että myös ne ansaitsevat kiitoksensa.

Kaikkea sähköisiin julkaisuihin liittyvää en tietenkään voi tässä kirjoittaa auki, ja oikeastaan vaaratkin kuittaan kehotuksella: varokaa saalistajia ja olkaa lähdekriittisiä. Keskityn nyt tällä kertaa sähköisten julkaisujen kustannuksiin, jotta sinä, hyvä lukija, voit ymmärtää aineistohankintoihin liittyvää keskustelua paremmin. Miksi sähköisyys ei tee julkaisuista kuitenkaan maksuttomia?

Mikä niissä maksaa?

Sähköiset julkaisut, niiden mahdollisesta avoimuudesta huolimatta, eivät ole ilmaisia. Kaikki maksaa ja laadukkaasta julkaisemisesta on aina kuluja – ja varsinkin monien ammattilaisten työtunteja. Painettu tuote, fyysinen kirja tai lehti, on helpompi ymmärtää vaivaa vaatineeksi tekeleeksi kuin bittiavaruudesta ruudulle ilmestyvä tekstimassa. Käsikirjoitusten valintaprosessit, tieteellisten tekstien vertaisarvioinnit, kustannustoimittaminen, oikoluenta, kääntäminen, julkaisuoikeudet ja -luvat, julkaisujen muotoilut ja tekstien taitot julkaistavaan kuntoon, markkinointi ja tiedottaminen, saatavuuden varmistaminen, jakelu. Mikään näistä julkaisijan työvaiheista ei katoa, vaikka painetusta siirryttäisiinkin sähköiseen julkaisemiseen.

Sähköisissä julkaisuissa taas uusina tulevat julkaisualustarakennelmat, joiden toimivuudelle ja käyttökokemukselle käyttäjä laittaa varsin paljon vaatimuksia. Painotilauksen tekeminen on niihin nähden vielä helppoa. Julkaisualustojen lisäksi uusina vaiheina tulevat yksilöivien tunnisteiden hankinta ja myöntäminen; löydettävyyden varmentaminen (pelkkä netissä oleminen kun ei riitä); uudenlaisen linkittämisen mahdollistaminen julkaisujen sekä tutkimusaineistojen välillä; ja miten muuten varmentaa se, että tiedostomuodot avautuvat vielä vuosikymmenienkin jälkeen? Nykykoneisiin kun ei enää CD-levyäkään saa, vaikkei niiden kulta-ajasta nyt niin kauaa ole. Kaikki nämä nielevät rahaa – ja varsinkaan pienillä julkaisijatoimijoilla juuri sitä ei ole, vaikka tahtoa ja voimia olisikin (ks. Suomen julkaisijoiden haasteista Syrjämäki, 2018). 

Sähköiseen julkaisemiseen kuuluu muutakin kuin vain avoimet julkaisut. Kirjastot tarjoavat enenevässä määrin asiakkailleen e-julkaisuja, ja nouseva opiskelijasukupolvi on tottuneempi käyttämään e-kirjoja myös kurssiaineistoinaan, mikä on upeaa: tenttikirjan voi saada koneelleen vaikka interrail-matkalla. Ei siis enää tekosyitä opiskelun välttelyyn. Ikävä olla jälleen ilonpilaaja, mutta sähköiset julkaisutkin maksavat tai joku niistä maksaa, vaikka niitä ilmaiseksi saisikin lainattavaksi kirjastostaan.

Sähköiset julkaisut halvempia kuin vanha kunnon painettu?

Kuten hyvään liiketoimintaan kuuluu, tuotteet täytyy osata hinnoitella. Kuitenkin teos, joka on saatavana vain yhdeltä kustantajalta, on eräänlaisessa monopoliasemassa. Kursseille valittua tenttikirjaa on vaikea korvata millään toisen kustantajan tuotteella, koska täyttä vastaavuutta ei ole. Hinta voikin yllättäen nousta käsittämättömiin lukemiin.

On tavanomaista, että muutaman kymmenen 7 vuorokauden lainakerta maksaa kirjastolle parisataa euroa. Eli jos yksi lainakerta olisi 5 euroa, se ei kuulosta pahalta. Mutta miten alkaa käydä, jos muutama käyttäjä uusii lainansa, toiset lainaavat vain katsoakseen sisältöä, ja nimekkeelle onkin samaan aikaan kymmeniä tarvitsijoita? Lainamäärä kuluu äkkiä umpeen ja jälleen kirjaston budjetista on siivutettava uuteen lisenssihankintaan. Kustannus alkaa kasvaa – sillä erotuksella, että kerran ostettu painettu kolmenkympin kirja pitäisi pintansa, eikä kustannus kumuloituisi lukijamäärien kasvaessa. Itseasiassa painetun suhteutettu ostohinta alkaisi pienentyä ensimmäisestä lainakerrasta lähtien.

Näitä sähköisiä julkaisuja liitetään kirjastojen tietokantoihin asiakkaiden löydettäväksi ja lainattavaksi pääosin käsityönä, mikä lisää ammattilaisten henkilötyötunteja. Isot kustantajat pystyvät tarjoamaan saatavuuteen tarvittavat tiedot ja toiminnot omien järjestelmiensä kautta, mutta pienet toimijat eivät. Siis muun muassa ne, jotka eniten tarjoavat maksuttomia julkaisuja. Ja voi olla myös niin, että julkaisujen osoite muuttuu, joten käsityönä järjestelmiin tehdyt linkitykset pitää korjata, yllätysyllätys, käsin. Kerran hankittu kirja pysyisi hyllyssä aikakausien vaihtuessa.

Kustannuksia lisäävät monet muutkin markkinoiden tekijät: Kustantajat tarjoavat kirjastoille laajemmin e-materiaalia erilaisilla lisensseillä, sopimuksilla ja käyttöehdoilla, jolloin pääsy julkaisuihin on ratkaistava tapauskohtaisesti ja jolloin se on asiakkaille turhauttavan kirjavaa. Monesti kustantajat tarjoavat e-aineistoja paketeissa, joihin saattaa kuulua iso liuta sellaisia, joita kirjasto ei edes tarvitse. Silti nämä tarpeettomatkin on tehtävä kirjaston järjestelmiin näkyväksi.

Toki fyysinen kirjakin vaatii työpanosta - eikä kaikkea ole saatavana painettuna. Mutta kuitenkin tässä eri julkaisumuotoja rinnastettaessa, on mielenkiintoista kysyä: kuka loppupeleissä hyötyy e-aineistoihin siirtymisestä ja millä ehdoilla se on järkevää toteuttaa? Kuinka suuriksi lisenssimaksut voivat kasvaa, ettei olla sähköisen tietokirjallisuuden kanssa samassa kiskuritilanteessa kuin suurten kansainvälisten tiedekustantajien kanssa hetki sitten (ks. esim. Pelttari, 2017)? Vai olemmeko jo rajan tuolla puolen?

Niin, ja se etiketti

Lupasin käsitellä vielä sähköisiin julkaisuihin liittyvää etikettiä. Nostan esille yhden, viittaamiseen liittyvän seikan: kun luetaan ja käytetään rinnakkaistallennettua lähdettä omassa työssä, ei ”voi viitata rinnakkaistallenteeseen, vaan viittauksissa käytetään aina itse julkaisuja” (Koppa, 2018, myös Oulu-Finna, 2018). Yleensä rinnakkaistallenteen yhteydessä on tieto siitä, miten julkaisuun tulee viitata – ja malli on kunnollinen kirjoittaja-, otsikko- ja julkaisijatietoineen. Ja jos oikealla julkaisulla on pysyvä osoite, DOI tai URN, ei osoitetta napata selaimen osoitekentästä (URL). Kun viittaustieto on oikein, on se sekä toisten tutkijoiden työn kunnioittamista että eettisesti niin kuin sen pitääkin olla.


Näillä sähköisillä sanoilla,

Anne Koivula
Lapland University Press


Lähteet:

Kangasniemi, P. (2017). E-aineistojen merkitys kasvaa kirjastossa, painettuja kirjojakin silti tarvitaan. Lapin korkeakoulukirjasto. Blogi-kirjoitus 30.11.2017. Saatavuus: https://lib.ulapland.fi/blog/e-aineistojen-merkitys-kasvaa-kirjastossa-painettuja-kirjojakin-silti-tarvitaan

Koppa. (2018). Avoin tiede ja tutkimus. Koppa-info. Jyväskylän yliopisto. Päivitetty 13.2.2018. Saatavuus: https://koppa.jyu.fi/avoimet/kirjasto/kirjastotuutori/kirjat-lehdet-artikkelit/internetin-lahtee.

Oulu-Finna. (2018). Rinnakkaistallentaminen. Avoin julkaiseminen. Oulun yliopiston kirjasto. Päivitetty 12.3.2018. Saatavuus: http://libguides.oulu.fi/avoinjulkaiseminen/rinnakkaistallentaminen

Pelttari, M. (2017). 27 mil­joo­naa vuo­des­sa: tie­de­jul­kai­su­jen ti­laus­mak­suis­ta kiis­tel­lään. Helsingin yliopisto. Uutiset ja tiedotteet 25.1.2017. Saatavilla: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/korkeakoulu-tiedepolitiikka/27-miljoonaa-vuodessa-tiedejulkaisujen-tilausmaksuista-kiistellaan

Syrjämäki, Sami. (2018). Avoin tieteellinen julkaiseminen Suomessa. Vastuullinen tiede. Blogi-kirjoitus 15.3.2018. Saatavilla: https://www.vastuullinentiede.fi/?q=fi/julkaiseminen/avoin-tieteellinen-julkaiseminen-suomessa

13.9.2017

Kirjan tekeminen on inhimillistä

Joillekin inhimillisyys on kirosana – suoraan verrannollinen termi virheisiin, erehdyksiin sekä epävarmuuteen ja -luottamukseen. Kuitenkin aina kun ihminen luo jotain, on ihmisyys läsnä erityisen voimakkaasti, eikä ihminen näin ollen pääse inhimillisyyden subjektiivisuutta pakoon. Eikä tarvitsekaan.

Kirjantekeminen on prosessi, jossa käytetään erilaisia, inhimillisiä työkaluja 
– unohtamatta sitä, että sekä kirjoittaja että loppukäyttäjäkin, lukija, on inhimillinen.
Kuvan lähde: gratisography.com


Kirjan tekeminen on yksi tällainen äärimmäisen kiehtova inhimillisyyden projekti, jossa ihmisten käsitykset, asenteet, näkökulmat ja arvot nivoutuvat toisiinsa limittäiseksi kehitysprosessiksi. Tiedekirjan tekemisen luonne on jotain muuta kuin ehdottoman totuuden esittämistä varmoina, muuttumattomina faktoina. Eikä kirja, teos tai julkaisu useinkaan sisällä pelkästään kirjoittajan omia aivoituksia – etenkään jos tarkastellaan tieteellisen kirjan syntyä ja kehitystä. Kirjaa kehittävät kollegat, esilukijat, toimittajat, esivertaisarvioijat, toimituskunnat ja -neuvostot, vertaisarvioijat, kustannustoimittajat jne. Ja luultavammin myös rakkaat sukulaiset ja ystävät, jos kiitossanoja on lainaaminen.

On totta, että kustantajaa helpottaisi huomattavasti, jos toimivan ja toimimattoman käsikirjoituksen välille voitaisiin tehdä matemaattinen jako. Edes prosenteissa. Mutta kun ei. Kirjan tekemisen prosessi on epätäydellinen. Jos lukijoita ja käsittelijöitä on edellä mainittu joukkio jo tekemisen prosessissa, on väistämätöntä, että esille nostetaan eriäviä näkemyksiä ja mielipiteitä. Erilaisia kannanottoja, kehotuksia ja ehdotuksia nousee ristiriitaisuuksiin asti.

Vertaisarvioinnissa tämä piirre korostuu: kaksi toisistaan täysin ristiriitaista lausuntoa. Mitä sellaisen tilanteen kanssa tulisi tehdä?

Arvioija, esilukija tai muu sellainen ei voi pysyä täysin objektiivisena, vaikka tämä olisi tavoiteltu ihanne. Tausta, asiantuntemuksen perspektiivi ja jopa jo käytettävissä oleva aika vaikuttavat arvion luonteeseen – joskus sellaiseen vaikuttaa sekin, nukkuiko hyvin ja söikö herkullisen lounaan vai kaatuiko kahvi aamulla rinnukselle ja ajoiko auto liian läheltä lätäkköä. Tämä on inhimillistä. Ja se on hyväksyttävä kirjan tekemisen prosessiin.

Vertaisarviointi on tiedekustantajan työkalu arvioida käsikirjoituksen tieteellistä julkaisukelpoisuutta (TSV 2016). Vertaisarviointi valmistaa siihen vastaanottoon, mitä kirja tulee julkaisemisensa jälkeen saamaan. Se on näyte tulevasta kritiikistä, johon voidaan vielä reagoida käsikirjoituksessa. Kun kirja tai julkaisu on julki, teos alkaa elää omaa elämänkaartaan. Se on sen jälkeen altis jokaisen yksittäisen lukijan inhimillisille arvioinnille ja kommentoinnille, jotka useimmiten jatkavat holtitonta sikiämistään somessa.

Minua on muistutettu: ”vertaisarvioijat eivät ole jumalia”, mikä on vallan totta. He ovat vertaisia. Inhimillisiä olentoja, joita varsinkin negatiivisen palautteen yhteydessä kuvaillaan vääriksi, pätemättömiksi tai puolueellisiksi. Näinkin voi olla, se on inhimillistä. Väärän vertaisarvioijan tapaan aika ajoin erinäisissä keskusteluissa. Tämä on tavattoman yleinen hahmo julkaisualalla. Väärä vertaisarvioija voi tietysti olla, jos esimerkiksi tämän asiantuntemuksen ei katsota edes sivuavan arvioimansa työn alaa. Mutta kritiikki ei tee vertaisarvioijasta huonoa. Päinvastoin, sen pitäisi saada kirjoittajan näkemään työnsä eri silmin, lukijan silmin, ja tekemään sen pohjalta tarvittavia ratkaisuja – sekä saada kustantaja harkitsemaan vakavasti julkaisemisen kannattavuutta tai painavia perusteita sille, miksi sen pitäisi toimia saamiensa lausuntojen vastaisesti.

Kritiikki ei tee vertaisarvioijasta välttämättä hyvääkään. Estotonta ylistystäkin täytyy antaa, jos käsikirjoitus ansaitsee sen. Kunnia sille, jolle se kuuluu.

Tiedejulkaiseminen on kerta kaikkiaan inhimillinen prosessi. Juha Varto (2017) huomauttaa oleellisesti: ”Outoa länsimaisessa historiassa on kuitenkin, että jokainen merkittävä tiedollinen löytö on tilanteessa, jossa joku on toiminut vastoin ’tiedeyhteisön’ uskomuksia.” On riski uskoa johonkin, mikä on päinvastoin tieteen nykyisiä olettamuksia, mutta on valtavan sääli hylätä aineistoa, joka raivaisi uusia teitä tieteelle. Tämä on kuitenkin kustantajan päätös, joka tekee tästä kirjallisuuden portinvartijasta inhimillisen, erehtyväisen. Kuulenkin myös näistä "tyhmistä" kustantajista ajoittain. Ellen jopa itse edusta sellaista. Ne ovat niitä, jotka hylkäävät hyviä käsikirjoituksia, kuuntelevat väärää asiantuntijaa tai julkaisevat juttuja arvioijan neuvoista huolimatta ja istuvat itarana budjettikirstun päällä. Minua viisaampi Aleksi Siltala (2004) kirjoittaa: ”Muista että kustannuspäätös on aina subjektiivinen. Joku toinen jossakin muualla ajattelee aina toisin kuin sinä.” Onneksi.




Kaikkea inhimillisyyttä kunnioittaen,
Anne Koivula
vs. kustannuspäällikkö
Lapland University Press



Lähteet: 

Siltala, Aleksi (2004) Säännöt. Teoksessa: Teijo Makkonen (toim.) Kustannustoimittajan kirja.  Suomen Kustannusyhdistys & Vastapaino.

TSV (2016) Lisätietoa vertaisarvioinnista. <https://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/lisatietoa-vertaisarvioinnista> Luettu 12.9.2017.


Varto, Juha (2017) Taiteellinen tutkimus: Mitä se on? Kuka sitä tekee? Aalto-yliopiston julkaisusarja, Taide + muotoilu + arkkitehtuuri, 2017, 1.

21.6.2017

Ammattiin liittyvä julkinen keskustelu ja lojaliteettivelvollisuus

Työntekijällä on oikeus käydä pohdiskelevaa ja kriittistäkin julkista keskustelua työstään ja ammattialastaan, kunhan se on asiallista ja todenmukaista, eikä vahingoita omaa työnantajaa tai asiakkaita.

Sananvapaus käsittää Suomen perustuslain 12 §:ään ja ihmisoikeussopimuksiin perustuvan oikeuden levittää ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja viestejä. Tästä huolimatta työntekijällä on lojaliteettivelvollisuus, jonka mukaan ”työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.” (Työsopimuslaki 3 luvun 1 §).

Sananvapauden rajanveto tapauskohtaista
Helsingin yliopiston viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari kuvailee Potilaan Lääkärilehdessä sananvapauden rajojen määrittelyn olevan aina tapauskohtaista. Korpisaaren mukaan on mahdotonta antaa tarkkoja sääntöjä siitä, mitä voi kertoa julkisesti työstä ja mitä ei. Arviointiin vaikuttaa esimerkiksi työntekijän asema organisaatiossa. Johtajilta vaaditaan suurempaa uskollisuutta kuin suorittavan tason työntekijöiltä. Viime kädessä oikeus määrittää, miten laajaa uskollisuutta vaaditaan. Julkisessa työssä toimivalla on suurempi sananvapaus kuin yksityissektorin palveluksessa toimivalla, koska kyse on julkisesti rahoitetusta toiminnasta, johon liittyy yhteinen intressi. Virkamies voi tuoda laajemmin esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten varojen vähyyttä, jos se vaikuttaa palveluihin. Työnantajalla ei ole oikeutta rajoittaa esimerkiksi haastattelujen antamista omaan työntekoon tai työasioihin liittyvistä yleisistä asioista.

Perustuslaissa turvattu sananvapaus kuuluu myös viranhaltijalle. Viranhaltijalla on oikeus ilmaista myös sellaisia mieli­piteitä, jotka eivät ole työnantajan toivomia. Työnantajalla on oikeus puuttua viranhaltijan sananvapauteen ainoastaan lain mukaisilla perusteilla.
(Potilaan Lääkärilehti)

Ratkaisuesimerkki: opettajalla oli oikeus julkiseen kritiikkiin
Eduskunnan oikeusasiamies on tehnyt useita ratkaisuja, joissa se on katsonut työnantajan rajoittaneen työntekijän sananvapautta perusteettomasti. Esimerkiksi ratkaisussa dnro 5342/2013  rehtori oli antanut opettajalle kirjallisen varoituksen, kun tämä oli osallistunut Aamulehdessä käytyyn keskusteluun koulujen mielenterveystyöstä. Opettaja kantoi kirjoituksessaan huolta siitä, että alalle soveltumattomat ammattikasvattajat lisäävät nuorten ongelmia, mutta asiaan ei puututa.
 
Opettaja kysyi kirjoituksessaan, “kuinka paljon kasvukipuilevan nuoren ahdistuneisuutta lisää luonnehäiriöinen opettaja tai opinto-ohjaaja, joka toimii epäjohdonmukaisesti ja maksattaa virheensä oppilaillaan?” Rehtori katsoi kirjoituksen heikentäneen koulun työilmapiiriä ja työhyvinvointia.
 

Oikeusasiamies katsoo, että opettajalla oli ollut oikeus saattaa julkisuuteen huolensa ja kriittiset näkemyksensä oman hallinnonalansa epäkohdista. Päätöksessä todetaan, että lasten hyvinvointi koulussa on yhteiskunnallisesti tärkeä aihe, jolloin kynnyksen puuttua yleisesti tärkeitä kysymyksiä käsitteleviin kirjoituksiin tulee olla korkea. Kirjoituksessa ei ollut yksilöity mitään koulua, opettajaa tai opinto-ohjaajaa. Kritiikki opettajaa ja opinto-ohjaajaa kohtaan ei koskenut heitä yksityishenkilöinä, vaan virkamiehinä. Pelkästään se, että kirjoitus voi työnantajasta olla vaivaannuttava ja aiheuttaa yhteydenottoja lasten vanhemmilta, ei riitä perusteeksi puuttua sananvapauteen.

Ammatillinen keskustelu suljetulla somefoorumilla
Moni sosiaalialan työntekijä käy julkista keskustelua oman ammattialan sosiaalisen median foorumeilla. Esimerkiksi Sosiaalityön uraverkostossa keskustelu tapahtuu periaatteessa oman ammattikunnan edustajina, ei työnantajaorganisaation edustajina. Ryhmän tarkoitus, ja sen suurin anti, on sosiaalityön kehittymisen edistäminen. Jokainen ammattiryhmä tarvitsee keskustelua oman työpaikan kahvihuoneen ulkopuolellekin. 
 
Kannattaa harjoitella tunnistamaan, mikä on alan yleistä keskustelua ja milloin keskustelussa on kyse oman organisaation asioista. Jos keskustellaan esimerkiksi johtamisesta kriittisesti, on eri asia keskustellaanko yleisesti johtajuudesta, jonkun toisen työnantajan johtamisesta vai oman työnantajan johtamisesta. Ei kuitenkaan voida yksiselitteisesti kieltää kriittistä keskustelua oman organisaation johtamisesta, koska joissakin tilanteissa sekin voi olla tarpeellista. Varovainen kannattaa silti olla.

Rohkaisen käymään julkista keskustelua omasta ammattialasta, aina kun siihen on tarvetta. Useimmista asioista voi keskustella julkisesti, kunhan käyttää sopivaa keskustelutyyliä, kuten keskustelua “yleisellä tasolla”. Mikäli hyssyttelemme tai pelottelemme toisemme hiljaisiksi tai itse vaikenemme vaientamisen vuoksi, olemme osa hiljaisuuden kulttuurin kierrettä.


Someen liittyviä perusneuvoja
➤ Perustuslaki takaa sananvapauden, joten saat käydä alaasi liittyvää julkista keskustelua, kunhan se on asiallista, totuudellista, eikä pyri vahingoittamaan työnantajaa tai henkilöitä.
➤ Sananvapaus voi olla erilainen eri asemassa toimivilla. Mitä lähemmin olet ollut mukana jonkun asian suunnittelussa ja päätöksenteossa, sitä rajatummin voit kritisoida ko. asiaa julkisesti.
➤ Sananvapautta rajaavat esimerkiksi vaitiolovelvollisuus ja kollegojen yksityisyyden suoja. Esimiehen tai kenenkään muun kunniaa ei saa loukata, joten vältä viittauksia henkilöihin, jotka voidaan tunnistaa. Työyhteisön ongelmat on hyvä ottaa puheeksi organisaation sisällä ja kasvotusten, ei verkossa. Julkisuus on yleensä viimesijainen keino hakea muutosta ongelmiin. 
➤ Ammatti- ja liikesalaisuuksia ei saa paljastaa. Työnantajan mainetta tai asiakassuhteita ei saa vaarantaa.
➤ Jos ilmoitat työpaikkasi profiilissasi, kaikkea viestintääsi voidaan tarkastella tiukemmin. Esimerkiksi rasistinen tai asiakasryhmiä haukkuva keskustelu ylittää asiallisuuden rajat herkästi.
➤ Muista työpaikkasi viestintäohjeet.
➤ Mikäli työnantaja pyrkii perusteettomasti rajoittamaan sananvapauttasi, ota yhteyttä esimerkiksi oman ammattiliittosi lakimieheen.  
➤ Mikäli kyse on työpaikan ja erityisesti asiakkaiden oikeuksiin liittyvästä epäkohdasta, tällöin toimintaohjeet annetaan sosiaalihuollon toimipaikan omavalvontasuunnitelmassa (ks. Sosiaalihuoltolaki 47-49§). Epäkohtiakin saa paljastaa julkisuuteen, mikäli organisaation sisäiset muutospyrkimykset sekä asiasta ilmoittaminen toimintaa valvovalle viranomaiselle  eivät ole tuottaneet muutosta epäkohtaan. 

Laura Tiitinen
Sosiaalityön yliopisto-opettaja

Lapin yliopisto



Sosiaalialan oppaita julkiseen keskusteluun:

Tehdään yhdessä sosiaaliala näkyväksi:
http://www.talentia.isinteksas.com/mag/talentianakyvaksi.php


Muita linkkejä työntekijän sananvapautta käsitteleviin nettikirjoituksiin:








3.2.2017

Julkaisu hoi! Missä on nimiölehtesi?

Huokaiset helpotuksesta. Kello seinällä näyttää jo kahtakymmentä vaille puoltayötä eikä työhuoneessasi ole enää muuta valoa kuin tietokoneen himmeä ruutu. Edessäsi on lukuisia sivuja tekstiä, takanasi tuskaisia tunteja ja hartioillasi työllä hankittu viiltävä kipu. Hymynkare viivähtää kuitenkin huulillasi: se on valmis! Vaadittu yksityiskohtainen raporttisi kuukausien tutkimuksesta on siinä. Teos on taitettu lähes lopulliseen graafiseen muotoonsa. Pilkut ja pisteet on oiottu niille kuuluville paikoille. Mutta ne tärkeimmät? Raportin tulokset ovat yhteiskunnalle merkittäviä ja mietit vielä viimeisinä vuorokauden minuutteina, miten saisit sen julki - kaikkien täytyy saada tietää näistä. Mutta miten? Haluat varjella työtäsi niin, että se säilyy, on löydettävissä ja avoimesti saatavilla. Et kuitenkaan jaksa uhrata enää ajatustakaan tälle: kunnon yöuni on nyt tarpeen, mietit asiaa vasta seuraavana aamuna.

Kuvan lähde: gratisography.com


Aamun valjetessa sinun onkin hyvä lukaista tämä. Yritän tässä parhaani mukaan valaista sinulle, mitä tietoja käsikirjoituksestasi täytyy vielä löytyä, jotta sitä voidaan todella alkaa kutsua julkaisuksi - olipa kyse sitten painetusta tai verkkojulkaisusta. Eli kerron sinulle julkaisuille tarpeellisesta nimiölehdestä. (Verkkojulkaisualustojen vaatimuksista olen kirjoittanut aiemmin.)

Olipa kyseessä sitten painettu tai verkkoversio:

Jos ja kun haluat, että julkaisusi tunnistetaan yksiselitteisesti ja se saadaan eri järjestelmiin tallennettua oikeilla tiedoilla, käy läpi seuraavat kysymykset ja vastaa niihin:

- Kuka on teoksen tekijä? Tai vastaavasti kuka on ja ketkä ovat sen toimittajat, jotka kantavat vastuun kokonaisuudesta?
- Mikä on teoksen nimi eli nimike? Onko teoksella alanimikettä?
- Kuka tai mikä on teoksen julkaisija?
- Mikä on julkaisun julkaisupaikka?
- Entä julkaisuvuosi?


Näillä tiedoilla päästään alkuun...

Ilmestyykö käsikirjoitukseni osana sarjaa?

Jos julkaiset sarjassa, tarvitset sarjatiedot: sarjan nimi, osan numero sekä ISSN-tunnuksen.

Mitä muuta minun pitää julkaisuun merkitä?

Copyright-tiedot (Suomessa tekijänoikeudet ovat tosin tekijöillä tiedosta riippumatta), avustajien nimet (taittajat, kääntäjät ym.), sekä julkaisun painetulle versiolle tarvitset tietoosi käyttämäsi kirjapainon sekä painopaikan ja -vuoden.

Tarvitsenko julkaisulleni tunnistetta?

Ehdottomasti. Tarvitset julkiseen käyttöön tarkoitetulle julkaisullesi yksilöivän tunnisteen eli ISBN-tunnuksen. Aivan kuten meillä ihmisillä on henkilötunnus, ajoneuvoilla rekisterinumero, myös julkaisu tarvitsee yksilöivän tunnisteen. Verkko- ja  painettuversio tarvitsevat eri tunnisteet - ja niissäkin eri muotoon tehdyt ansaitsevat omansa (kova- vai pehmeäkantinen, PDF vai ePUB). Tunnisteet saat julkaisusi julkaisijalta edellä mainittuja tietoja vastaan (Lapin yliopiston tapauksessa meiltä LUPista) tai tämä ainakin osaa neuvoa, miten tunnisteen kanssa menetellään. Jos julkaisijana on taho tai henkilö, joka ei julkaise säännöllisesti, silloin käänny Kansalliskirjaston puoleen.

Painettuun versioon tulisi saada ISBN-tunniste takakanteen vielä viivakoodina. Viivakoodin saa pääsääntöisesti käytettävältä kirjapainolta.


Miten merkitsen tiedot julkaisuuni?

Kaikki nämä edellä mainitut tiedot merkitään julkaisusi nimiölehdelle. Kansalliskirjasto ohjeistaa varsin yksityiskohtaisesti näiden tietojen sijainnit nimiölehdellä (etu- vai takapuolelle) ja esittelee myös yksinkertaisen esimerkkilehden.

Tietojen vakioitu muoto julkaisussa helpottaa huomattavasti sen tallentamista eri järjestelmiin - varsinkin kun tallentajia ovat useimmiten julkaisun ulkopuoliset asiantuntijat. Joten, sinä kirjoittaja, uhraa hetki ajastasi julkaisusi tekniseen viimeistelemiseen. Tällä vaivalla saadaan työsi löydettäväksi ja saavutettavaksi, yksilöidyksi ja tunnistettavaksi.

Otathan, kirjoittaja hyvä, yhteyttä ja kyselethän lisää, jos jokin askarruttaa. Voit kääntyä kirjastosi puoleen tai LUPin puoleen. Olemme täällä sinua varten.


Hyvää huomenta!
Tänään on julkaisusi ensimmäinen päivä,
Anne Koivula
Lapland University Press

18.11.2016

Vaientamisen käytännöt

Julkaisen alla puheeni, jonka pidin Sananvapaus 100 vuotta -seminaarissa 18.11.2016 Rovaniemellä.

Vaientamisen käytännöt – case sosiaaliala
Miten sananvapautta rajoitetaan työyhteisöjen sisällä?

Vaientaminen on sananvapauden tukahduttamista, estämistä ja siitä rankaisemista. Työn epäkohtiin liittyvässä vaientamisessa pyritään estämään ihmisiä jakamasta tietoa ja kokemuksia epäkohdista, keräämästä todisteita siitä tai suunnittelemasta toimia sen poistamiseksi. 

Vaientaminen kohdistuu erityisesti toiminnan kehittämistarpeisiin ja epäkohdista keskustelemiseen, kuten epäiltyihin väärintekoihin, laittomuuksiin tai epäeettiseen toimintaan. Vaientaminen tapahtuu suhteiden, hierarkioiden ja hallinnan keinoilla.

Millaisia muotoja vaientamisella on?

Tekemäni vaientamisen tutkimus on yhteiskuntatieteellistä sananvapauden tutkimusta. Tulkitsen sananvapauden olevan henkilön subjektiivinen kokemus, joka toteutuu tai rajoittuu työyhteisössä. Vaientaminen tulee näkyväksi tilanteissa, jolloin työntekijät pyrkivät keskustelemaan epäkohdista tai tekevät ratkaisuyrityksiä. Vaientamista toteutetaan seuraavilla tavoilla:

       Vallan puutteen esittäminen - epäkohtaraportointiin vastataan; emme voi tehdä mitään, ei ole muita vaihtoehtoja.


      Vaientava kommunikaatiokulttuuri - vahvistetaan sananvapauteen liittyvää epävarmuutta, viestintäohjeistusta ei ole, pelottelua seurauksilla, hankalan työntekijän maineella ja potkuilla.


       Ahdas viestintähierarkia - kaikki julkinen kommunikaatio menee esimiehen tai viestintäyksikön hyväksymänä, saat puhua epäkohdista vain lähiesimiehille. Henkilökunnan huolenaiheisiin ei vastata. Joskus vastataan, että asia on hoidossa, mutta toimia epäkohtien poistamiseksi ei aloiteta.


       Epäkohtien normalisointi - ongelmat kielletään. Sanotaan, ettei se ole mikään ongelma, muilla on suurempia ongelmia, muut asiat ovat tärkeämpiä, kaikkia ongelmia ei voi ratkoa.


       Resurssivalta - kielletään käyttämästä resursseja (palaverit, s-postit) epäkohtien ratkaisuun.


       Ammatillinen vähättely - epäkohtien ratkaisu ei kuulu työhösi. Älä ajattele sitä!


       Epäkohdan raportoijien uhkailu ja mitätöinti - käännetään ihmiset toisiaan vastaan, maineen tahraaminen, mielenterveyden ja motiivien kyseenalaistaminen.


       Viralliset rangaistukset - huomautus, varoitus, työsuhteen päättäminen (näillä pelotellaan jo aikaisemmin).

Enemmistö vaientamisesta on sosiaalista vallankäyttöä, josta ei jää minkäänlaisia todisteita. Yhdenkin henkilön vaientaminen on kollektiivinen rangaistus. Yksittäisen työntekijän vaientaminen on vahva viesti koko työyhteisölle, joka vahvistaa vaikenemista ja pelkoa. Työyhteisöt uusintavat vaientavaa kulttuuria, sillä tieto sananvapauden käyttämisestä aiheutuneista rangaistuksista leviää ja elää työyhteisöissä omaa elämäänsä pitkään.

Miksi epäkohdista pitäisi puhua julkisesti? Vaientamisen avulla työyhteisöt omivat sisäisiksi keskusteluiksi sellaisia keskustelunaiheita, joiden tulisi olla julkisia seuraavista syistä. 


1)  Sosiaalipalveluissa on kyse pääasiassa verovaroin rahoitetuista palveluista, jolloin niihin lähtökohtaisesti liittyy julkista intressiä.

2) Kuinka päätöksenteossa voidaan reagoida palvelujärjestelmän ongelmiin, mikäli ongelmista ei saa puhua ja pohtia niille ratkaisuehdotuksia?

3) Sosiaalihuollon asiakkaina on paljolti sellaisia ihmisryhmiä, joilla ei itsellään ole resursseja tuoda epäkohtia näkyviksi ja taistella niitä vastaan. Asiakkaat havaitsevat yleensä vain omalle kohdalle osuvat epäkohdat, kun taas työntekijät havaitsevat ne systemaattisesti toistuvat, rakenteelliset ja laajoja ryhmiä koskettavat epäkohdat.

Sosiaalialan työntekijät ovat ammattietiikan ja lainsäädännön nojalla velvoitettuja raportoimaan epäkohdista. Epäkohtiin puuttumisen riskit ovat kuitenkin henkilökohtaisia. Sosiaalityön tehtävänä on suojella yhteiskunnan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia. Miten he sen tekevät, jos he eivät edes oman työyhteisön sisällä saa nostaa esille epäoikeudenmukaisuuksia?

Koskevatko työn epäkohdat, epäkohtien paljastaminen (whistleblowing) ja epäkohtien vaientaminen vain sosiaalialaa?
Ei suinkaan. Suomessa ei vaan ole juuri tutkittu aihetta, eikä siitä käydä keskusteluja. Kansainväliset tutkimustulokset osoittavat epäkohtia ja niiden paljastamista olevan yhtälailla joka maassa ja joka alalla. 

Lainsäädäntö asettaa virkamiesten sananvapaudelle selkeät oikeudet ja rajat, joita ei aina ymmärretä tai kunnioiteta työyhteisöissä. Sananvapauden nähdään uhkaavan lojaliteettivelvollisuutta työnantajaa kohtaan. Tätä se ei ole, kun sananvapautta käytetään asiallisesti, totuudenmukaisesti ja vaikuttamistarkoituksessa.

Periaatteessa viranomaisilla on laajempi velvollisuus sietää kritiikkiä virkamiehiltään kuin yksityisillä työnantajilla työntekijöiltään. Kun sananvapaus on julkishallinnossa paikoitellen heikkoa, se on vielä heikompaa yksityisen työnantajan työntekijöillä. Tulevaisuuskaan ei näytä ruusuiselta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistäminen tulee johtamaan sananvapauden kiristymiseen samaan aikaan kun sotepalveluiden valvonnan resurssit kiristyvät. 

Jos ajatellaan median olevan erilaisten diskurssien taistelukenttä (Bourdieu). Se joka dominoi taistelukentälle (media) pääsyä, voi kontrolloida siellä käytävää keskustelua. Vaientaminen pyrkii aina eliminoimaan jonkun näkökulman julkisesta keskustelusta.

Laura Tiitinen
YTM/tutkija/sosiaalityöntekijä
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta


30.9.2016

Kustantajien kamppailu, tutkijoiden taistelu - julkaisemisen haasteet


Kun tieteessä välähtää, valon pitäisi loistaa kauas ja näkyvästi - julkaisemalla tulokset. Miten julkaisulinjaukset vaikuttavat valintoihin ja millaisia taloudellisia lukuja julkaisualalla pyöritellään? Kuva: GRATISOGRAPHY by Ryan McGuire

Tiedejulkaiseminen on ollut Suomessa kiihtyvässä liikkeessä ja muutosten kourissa. Ei riitä, että kustantaja tekee hyviä ja myyviä nimikkeitä tai tekee kulttuuri- ja tiedetekoja julkaisemalla marginaalialojen tutkimuksia ja löydöksiä. Kustantajien ja julkaisijoiden on profiloiduttava entistä tiiviimmin tiedejulkaisemisen raamien ympärille, harkittava vakavasti Open Access -ratkaisuja ja silti tehdä hyvää myyntitulosta. Toki globaaleilla markkinoilla nämä kysymykset ovat näkyneet jo pitempään, mutta Suomessa tietty uudenlainen paine ja vaikuttavuuden hankkeiden ristituli tuo hämmentäviä lieveilmiöitä - etenkin pienille toimijoille. Eri hankkeiden ja nykyisten kehitysten vaikutusten heijastumat kertaantuvat, kun nykysuuntauksia tarkastellaan tutkijoiden tasolta.


On kuitenkin väistämätöntä, että maailma menee eteenpäin. Kärryjen kyydissä on pysyttävä eikä yksittäisen julkaisijan auta pyristellä muuttuvaa kulttuuria vastaan. Jäljelle jää julkaisumalliviidakko, jossa tutkijankin on kehitettävä selviytymisstrategiansa, väisteltävä saalistajalehtiä ja voitettava kustantajakukkulan kunniakkuus - julkaistava korkeimman tason kustantajilla.

Julkaisufoorumi ja Avoin tiede


Suomessa on kaksi vallalla olevaa tiedejulkaisemisen hanketta: Julkaisufoorumi ja Avoin tiede. Molemmilla on uljas ja yhteinen päämäärää nostaa suomalainen tiede ja tutkimus kansainväliseen huippuun, mutta niillä on myös erilaiset painotukset ja ihanteet, jotka eivät ainakaan vielä keskustele täysin keskenään. Pahimmillaan molempien kirjaimellinen toteuttaminen sulkisi toisensa pois.

Julkaisufoorumin painopiste on kannustaa julkaisemaan korkeantason julkaisukanavilla, kerätä kotitutkimusorganisaatiolleen julkaisupisteitä ja siten isompi siivu rahoituksesta sekä käyttää järjestelmää tutkimuksen vaikuttavuuden yhtenä mittarina. Avoin tiede taas edistää tutkimusten avoimuutta, tasapuolisuutta sekä tieteen nopeampaa ja laajempaa kehitystä. Puhtaasti avoimia julkaisijoita tai kustantajia ei kovin korkeilla tasoilla ole, joten painaako vaakakupissa enemmän julkaisijan maine vai avoimen tieteen ihanteet?

Tosi asia on sekin, että aina kun julkaistaan jotain, löytyy aina joku, joka lystin maksaa. Ja maksajia tarvitaan myös Open Access -julkaisuille. Nekään eivät ole ilmaisia toteuttaa ihanteistaan huolimatta. Maksut ja korvaukset painottuvat yhä enenevässä määrin joko kirjoittajille tai avoimet lukuoikeudet lunastaville kolmansille tahoille. Kustantajia esim. OA-monografioille ja on kirjava määrä ja toimijakenttä rikastuu koko ajan, mutta huolestuttavampaa on, ettei maksuille näytä olevan kattoa. Osa isommista, perinteisemmistä kustantajista pitää tietoisena strategianaan korkeaa hintaa, jolloin tutkijat eivät ostaisi julkaisujaan avoimiksi ja siten kustantaja pystyisi pitämään oman tietokantansa mahdollisimman suljettuna ja hallinnassaan (Nygren 2016). Ja jos tutkimustulokset halutaan monografiana suhteellisen hyvämaineiselle OA-kustantajalle, voidaan yllättäen puhua yli kymppitonnin kirjoittajamaksuista.

Summa ei sinänsä yllätä toista alalla pyörivää kustantajaa, koska teosten laadukas tekeminen ei ole halpaa. Yhdysvaltain yliopistokustantajien kootut laskemat yhden monografian kustannuksista ovat noin 30 000-50 000 dollarin luokkaa, jopa 130 000 dollaria. (Moore 2016.) Tähän on koottu kaikki yhdelle teokselle laskennallisesti osoitettavat kustannukset mukaan lukien teokseen käytetyt henkilötyötunnit ja niiden rahallinen arvo. Perinteisillä julkaisijoilla on kova luotto edelleen tilaajamaksuihin ja kappalemyyntiin. Tällöin kustantajilla on enemmän halukkuutta poimia käsikirjoituksista ne myyvimmät, koska hyväksytty käsikirjoitus on kustantajalle sijoitus ja riski.

OA-kustantajat eivät käytä tällaisia määriä yhteen teokseen, mikä on aiheuttanut huolta näiden laatuprosesseista - mutta jo lähtökohtaisesti siitä, onko kynnys käsikirjoitusten vastaanottamiselle huomattavasti matalampi, kun taloudellinen riski kuitataan jo prosessin alussa kirjoittajamaksulla. Kuitenkin niiden pyytämät summat pyörivät useilla numeroilla - artikkeleissa saa varautua tuhansiin euroihin, monografioissa jopa kymppitonnista ylöspäin (kts. mm. Kirchner 2013). Se, peritäänkö maksu kirjoittajalta vai avoimen käyttöoikeuden lunastavalta organisaatiolta, toki vaihtelee.  (Katso mm: Univeristy of Cambridge.)

Tutkijoilla ei ole selvästikään mieltä näitä maksaa omista palkoistaan, vaikka julkaiseminen itsessään olisi tutkijalle suuri meriitti. Yliopistot eivät rahallisesti hyödy OA-julkaisijoiden kautta julkaistuista tutkimuksista siinä määrin, että ne olisivat taloudellisesti järkevä vaihtoehto. Ja kysymys on sekin, kuinka helppoa on näin vaihteleviin maksuihin varautua projektien suunnitteluvaiheessa, rahoitusanomuksia tehdessä. Miten niihin edes pystyisi varautumaan epävarmana siitä, millainen kustantajataho, jos mikään, käsikirjoituksen lopulta käsiinsä ottaa?

Rinnakkaistallentaminen - vastaus avoimuuteen


Yliopistot avaavat tutkimuksia mahdollistamalla rinnakkaistallentamisen: ulkopuolisen kustantajan kautta julkaistu tiedeartikkeli tallennetaan rinnasteisena jossain sallitussa muodossa yliopistojen  julkaisualustoilla. Näissä on noudatettava kunkin alkuperäisen kustantajan ehtoja ja mahdollisia embargoaikoja, joiden väli saattaa vaihdella kuukausista vuosiin. (Monografioille rinnakkaisjulkaisemista ei tehdä.) Uutta vettä myllyyn nakkaa EU ja Kilpailukykyneuvosto, joka kannustaakin julkaisemaan kaiken tutkimuksen avoimena ilman embargoaikoja. Tämä näkyy olevan yksi vuoden 2020 kunnianhimoisista tavoitteista - mutta tämä vaatisikin jo täydellistä alan mullistusta, eikä vielä näy takeita siitä onko julkaisuala siihen valmis. (Khomami 2016 ja Enserink 2016).

Kirjakustantajat - varsinkin  pienimmät - ovat ihmeissään kaiken tämän kehityksen keskellä. Mitä tulisi tehdä, kun perinteinen painettujen myynti ei enää riitä kattamaan kirjan tekemisen kustannuksia? Aiemmin ajateltu avoin verkkojulkaiseminen ei tuokaan enää suurempaa kysyntää painetulle, vaan avoimuudesta on pikkuhiljaa tulossa selviö: miksi ostaisin jos saan sen maksutta? Useat kansainväliset, ulkomaiset tiedekirjakustantajat eivät ole vieläkään valmiita lähtemään avoimuuden tielle, vaan pitävät teoksensa visusti maksumuurien takana. Monelle heistä Suomen tyyppinen keskustelu avoimesta julkaisemisesta on vieras.

Tutkijoille avoin julkaiseminen toisi näkyvyyttä: On tutkittu, että avoin artikkeleiden rinnakkaisjulkaiseminen, niin sanottu vihreä tie, on tehokkain julkaisustrategia, ja se peittoaa maksullisten lehtien viittausindikaattorit, lehtien, jotka eivät salli rinnakkaistallentamista (Archambault et al. 2016). Se, missä kannattaa julkaista, riippuu tutkijan kannalta monesta tekijästä - ja kotiorganisaation julkaisupolitiikka ohjaa päätöstä. Korkeatasoisuus on taikasana tässäkin - mitä se sitten tapauskohtaisesti tarkoittaneekin.

Yliopistot linjaavat julkaisupolitiikkaansa, ja Lapin yliopiston politiikkaan voi tutustua uudenkarheilta verkkosivuilta. Päälinjaukset sekä korkeatasoisen julkaisemisen että OA-julkaisemien osalta käyvät sivuilta ilmi.

Ja jälleen muistutan: tutkimusjulkaisemisessa kannattaa käyttää kirjastomme palveluja hyväkseen sekä seurata uutisointia LUPin Facebookista, johon pyrimme keräämään julkaisemiseen liittyviä uusia käänteitä mahdollisimman monipuolisesti ja tutkijoita hyödyttävästi. LUPillakin on välineet julkaista avoimesti, joten jos etsitte julkaisukanavaa tiedejulkaisullenne, puoleemme voi kääntyä - vaikka vain neuvoa kysyäksenne.



Teistä huolehtien,
Anne Koivula
LUP / Lapland University Press





Lähteet: 

Kuva: GRATISOGRAPHY by Ryan McGuire. http://www.gratisography.com/#objects

Archambault, Éric; Côté, Grégoire; Struck, Brooke and Voorons Matthieu (2016) RESEARCH IMPACT OF PAYWALLED VERSUS OPEN ACCESS PAPERS. http://www.1science.com/oanumbr.html. CC-BY

Enserink, Martin (2016) In dramatic statement, European leaders call for ‘immediate’ open access to all scientific papers by 2020. Science. http://www.sciencemag.org/news/2016/05/dramatic-statement-european-leaders-call-immediate-open-access-all-scientific-papers.

Khomami, Nadia (2016) All scientific papers to be free by 2020 under EU proposals. The Guardian. https://www.theguardian.com/science/2016/may/28/eu-ministers-2020-target-free-access-scientific-papers.

Kirchner, Andreas (2013) What Are the Costs of an Open Access Monograph? Hybrid Publishing Lab. http://hybridpublishing.org/2013/12/what-are-the-costs-of-an-open-access-monograph/.

Kutilainen Tommi (2016) Avoin julkaiseminen tuo puolet enemmän viittauksia. Avoin tiede ja tutkimus. http://portti.avointiede.fi/tutkimusjulkaisut/avoin-julkaiseminen-tuo-puolet-enemman-
viittauksia. CC-BY

Moore, Samuel (2016) PASTEUR4OA Briefing Paper: Open Access Monographs. http://www.pasteur4oa.eu/sites/pasteur4oa/files/resource/PASTEUR4OA%20Monographs%20Briefing%20Paper_final.pdf. CC-BY

Nygren, Pekka. (2016) Avoin tiede -luento, Tiedejulkaisemisen perusteet -opintokokonaisuudessa. 24.9.2016, Porvoo.

University of Cambridge (2016) Scholarly Communication. OA monograph costs. http://osc.cam.ac.uk/modern-monographs/open-access-and-monographs/oa-monograph-costs.