13.8.2019

Sovittelu ja vihan valta

Carolin Emcke analysoi huoleksi naamioitua tai huolena argumentoitua vihapuhetta teoksessaan Vihaa vastaan (2017). Hän kirjoittaa erityisesti journalisteista todeten, että heidän velvollisuutena ei ole olla lukijoiden kanssa samaa mieltä eikä heidän tarvitse seurata pientä tai suurta sosiaalista liikehdintää itsestään selvän hyväksyvästi. Journalistin velvollisuus on analysoida ja tarvittaessa myös valottaa kriittisesti sitä, mitä huoleksi nimeämisellä oikeastaan argumentoidaan, mitä ovat toiminnan motiivit, strategiat ja menetelmät (s. 43).

Emckenin teoksen kriittinen ja analyyttinen vihaa käsittelevä monitasoinen jäsennys tuli usealla tavalla mieleeni lukiessani Tiina Qvistin väitöskirjaa Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa (2019).  Tutkimus avaa sovittelun ideaa ja analysoi sovittelussa käytettyjä toimintatapoja hakien vastausta siihen, voidaanko sovittelua käyttää silloin kun kyse on parisuhdeväkivallasta. Monimuotoinen aineisto – sovittelutoimistoille ja sovittelua tekeville järjestöille osoitetut kyselyt ja asiantuntijahaastattelut, parisuhdeväkivaltatapausten sovittelujen sopimusasiakirjat, eri näkökulmia edustavat työryhmäkeskustelut – analysoivat sovittelua sekä käytäntöinä että periaatteellisina kannanottoina. Väkivallan monimuotoisuus konkretisoituu parisuhdeväkivallan uhrin haastattelussa.

Tieteellisen tutkimuksen, erityisesti yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tehtävänä on pystyä hahmottamaan ja ilmiöittämään sosiaalisia toimintatapoja, niiden dynamiikkaa ja prosesseja sekä tunnistaa seurauksia. Juuri siksi sosiaalisen käytännön, sovittelun tutkiminen oli keskeistä.  Tutkimus tehtiin aikana, jolloin sovittelun laajentamista lähisuhdeväkivaltaan ajettiin Suomessa erittäin vahvasti. Kansainvälisesti sovittelun käyttö tämänkaltaisissa tilanteissa on poikkeuksellista

Sovittelu on monin tavoin erinomainen toimintatapa. Kuitenkin sen käytettävyydellä ja siihen liittyvillä toimintatavoilla on omat rajansa. Parisuhdeväkivallassa kyse ei ole mistä tahansa pahoinpitelystä tai lyömisestä. Tyypillisesti väkivalta on ollut jatkuvaa ja siihen nivoutuu useita fyysisen, psyykkisen ja seksuaalisen väkivallan muotoja siitäkin huolimatta, että varsinainen rikostutkimus keskittyy tiettyyn, yhteen tapaukseen.  Lisäksi kyse on suhteesta, ihmisten välisyydestä ja siihen liittyvästä väkivallan emotionaalisesta dynamiikasta. Parisuhdeväkivallassa onkin kyse dynamiikasta, jota pitäisi pystyä katsomaan seurauksia tunnistaen. Tiina Qvistin tutkimuksen lopputulos on selkeä: aineistojen perusteella sovittelukäytännöissä uhrin toimijuuden haavoittuminen sekä väkivallan kohteeksi joutumisen seuraukset tunnistetaan puutteellisesti.

Mutta miten kirjailija ja filosofi Carolin Emcken teos Vihaa vastaan ja YTT Tiina Qvistin Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sitten keskustelevat keskenään? Yleisesti ja idealistisesti voisi nimittäin ajatella, että nimenomaan sovittelussa pyritään luomaan sosiaalista, ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuvaa tapaa käsitellä erilaisia loukkauksia luoden toimintatapoja, joissa sekä erimielisyyttä että ihmisten yhdessä elämisen erilaisia ehtoja sanallistetaan ja käsitellään arkea rakentavalla tavalla. Eikö siis sovittelu parisuhdeväkivallassa olisi juuri toimimista vihaa vastaan, uuden rakentamista?

Sovittelun käytännöt perustuvat idealistisesti ’puhtaalta pöydältä aloittamiselle’.  Se toimii erinomaisesti tilanteissa, jotka ovat hoidettavissa sopimisella ja uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen oppimisella. Vakava ja jatkuva läheisen ihmisen tekemä väkivalta tuottaa kuitenkin pelkoa ja rakentaa valta-asetelmia, jotka eivät katoa helposti. ”Kun tarkastellaan vihan ja väkivallan mahdollistavia rakenteita, on saatava näkyviin myös edeltävän oikeuttamisen ja siitä johtuvan hyväksymisen kontekstit, joita viha ja väkivalta tarvitsevat menestyäkseen”, toteaa Carolin Emcke, hieman provosoivasti (s. 22–23). Kyse onkin uhriutumisen prosessiin liittyvän valtadynamiikan tunnistamisesta.

Uhriutumisen prosesseista puhumisen vaikeus sekä uhrin näkökulman hauraus on suomalaisen väkivaltakulttuurin piirre, jonka syitä olen itse aikanaan pyrkinyt hahmottamaan esim.  Yhteiskuntapolitiikka-lehden (4/2008) artikkelissa Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Tästä on jo aikaa. Olin itse odottanut, että traumatisoitumisen käsitteen laajeneminen yleiseen keskusteluun ja koulutukseen, näkyisi sovittelun toimintatapoina. Toivoin, että julkisuudessa huomiota saanut keskustelu särkyvyydestä osana Suomen historiaa, näkyisi sekä sovittelun toimintatapoina kuin myös laajempana vastuunottona väkivallan kokemuksen seurauksista ja turvallisuuden rakentamisesta. Näin ei kuitenkaan parisuhdeväkivallan sovittelussa näytä tapahtuvan.  Psyykkinen trauma, josta voidaan nykyään puhua vaikkapa osana työyhteisöjen toimintaa, näyttäisi edelleen katoavan keskusteltaessa fyysisestä ja seksuaalisesta parisuhdeväkivallasta. 

Yleisesti ajateltuna väkivallan valta ja pelon poliittinen käyttö uusivat voimaansa silloin, kun keskustelustamme häivytetään väkivallan seuraukset ja vastuunotto niistä. Niiden valta tulee nimenomaan kyvystä traumatisoida.  Väkivallan vallan hapertamisessa on kyse myös erilaisten toimijuuksien ja vastuiden rakentamisesta. Traumasta toipuminen edellyttää sen kohdanneelta korjautumista, tuskan ja pelon käsittelyä mutta myös sosiaalista ilmapiiriä, jossa tämä on mahdollista. Me kaikki tarvitsemme tätä. Muutoin jatkamme erilaisuutena ja outoutena pidettyjen asioiden piilevää torjuntaa. Juuri siksi tutkijoiden velvollisuus on analysoida ja tarvittaessa myös valottaa kriittisesti sitä, mitä tavaksi tai arjeksi nimeämisellä oikeastaan argumentoidaan, mitkä ovat toiminnan motiivit, menetelmät ja seuraukset. Tämä on työtä, joka rakentaa rohkeutta.

Suvi Ronkainen


Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

 ** Suvi Ronkainen on palannut Lapin yliopistoon ja Rovaniemelle oltuaan noin viisi vuotta toisaalla. Hän toimi tuolloin ensin tutkijana asuen Tampereella ja Skotlannissa josta siirtyi Vaasan yliopiston rehtoriksi ja muutti Vaasaan. Rehtorius vaihtui vakavan sairastumisen johdosta Senior Advisor positioksi. Muuttaminen takaisin mahdollistaa hänelle myös uudenlaisen näkökulman ottamista omaan tutkimukseen ja opetukseen.

23.5.2019

Lapin yliopisto on yliopisto, olkaamme myös sellainen

Lapin yliopiston viides promootio pidettiin 15.– 18.5.2019. Promootiota on kutsuttu akateemisen työn korkeimmaksi juhlaksi, ja sellainen se kiistatta oli täälläkin. Kuuleman mukaan juhlapuheissa ylistettiin Lapin yliopiston saavutuksia ja merkitystä kokoaan suurempana, kansainvälisesti tunnettuna akateemisen tieteen temppelinä.

Vaikka promootioaktin mielekkyydestä voi olla montaa mieltä, niin kiistatta on tärkeää, että yliopistoinstituutio itse arvostaa ja kunnioittaa perinnettään korkeinta tieteellistä opetusta antavana ja tieteellistä perustutkimusta tekevänä opetus- ja tutkimuslaitoksena. Jos ei yliopisto itse perustehtäväänsä arvosta ja ylläpidä niin voiko odottaa jonkun muun tekevän sen puolestamme? Epäillä sopii, ainakin jos on seurannut viimeisten vuosien julkista tiedepoliittista keskustelua.

Julkisuudessa yliopistoinstituution päätehtävä, tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus, on kohdannut huomattavaa vähättelyä jopa poliittista eliittiä myöten. Sitä on myös tiedepoliittisin toimin pyritty liudentamaan nostamalla yhteiskunnallinen vaikuttavuus yliopiston kolmanneksi tehtäväksi. Lisäksi on esiintynyt painokkaita puheenvuoroja sen puolesta, että yliopistot olisi syytä jakaa kahteen sarjaan, tutkimus- tai opetusyliopistoiksi. Yliopiston on siis syystäkin tärkeää muistuttaa, että se on ja pysyy tieteen palvelijana.

Juhlapuheet kuuluvat juhlaan, mutta miten on arjen laita? Onko Lapin yliopisto arjessakin pystypäin ajamassa asiaansa tieteellistä tutkimusta harjoittavana ja siihen perustuvaa ylintä opetusta antavan korkeasti oppineiden yhteisönä, tutkimusyliopistona?

Viimeisten vuosien aikana Lapin yliopisto on kehittänyt toimintaansa monin tavoin nimenomaan tutkimusyliopistona. Tutkimusta on profiloitu ja vahvistettu, tutkijakoulutusta on kehitetty akateemisin kriteerein ja korkeatasoiseen tutkijarekrytointiin on panostettu. Tutkijoita on lisäksi kannustettu korkeatasoisten tutkimustuotosten määrän kasvattamiseen sekä tuettu kilpailtujen tutkimusrahoitusten haussa ja kansainvälisessä verkostoitumisessa. Tässä työssä on myös onnistuttu, kuten kansainvälinen arviointiryhmä totesi raportissaan vuonna 2014.

Viimeisen vuoden aikana yliopistomme edistymistä ovat ohjanneet Lapin yliopiston ja ammattikorkeakoulun muodostaman Lapin korkeakoulukonserni LUC:n kehittämistyöt. LUC 2020 kehittämisohjelman nimellä kulkevan suunnittelun päämääränä on ”kehittää Lapin korkeakoulukonserniyhteistyötä siten, että sen toimintaa voidaan suunnitella ja johtaa sekä toiminnallisena osaamiskeskittymänä että strategisena kokonaisuutena”. Yhdeltä osin kyse on hallinnon ja palvelujen yhteiskehittämisestä mutta toisaalta tavoitteena on myös tiiviimpi, korkeakoulujen välinen tutkimuksellinen ja opetuksellinen yhteistyö.

Lapin korkeakoulukonsernin vahvuus perustuu kahden lähtökohdiltaan ja tehtäviltään erilaisen tutkimus- ja koulutusorganisaation erilaisuuteen. Ammattikorkeakoulun vahvuus on työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin perustuvassa opetuksessa sekä aluekehitystä tukevassa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavassa soveltavassa tutkimus- ja kehitystyössä. Yliopiston vahvuus taas on tieteellisessä perustutkimuksessa ja siihen perustuvassa korkeimmassa opetuksessa. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun erilaisuus on myös nostettu esille Lapin korkeakoulustrategia 2020:ssa kertomalla, että konserni yhdistävää ”yliopiston arktisen ja pohjoisen muutoksen tutkimuksen sekä ammattikorkeakoulun arktisen olosuhdeosaamisen”, ja että sen tehtävänä on ”monialainen yliopisto- ja ammattikorkeakoulutus, arktinen ja pohjoinen tutkimus ja kehittäminen sekä taiteellinen toiminta”.

Tutkimusyliopiston kehittämisen näkökulmasta kiinnostavaa on tarkastella, kuinka organisaatioiden erilaisuus on nostettu esille tutkimuksen painoaloja ja yhteistä koulutusta koskevissa suunnitelmissa? Yllättäen ei mitenkään.

Tutkimuksen neljä painoalaa on määritelty ilmiöperusteisesti ilman, että olisi lainkaan huomioitu yliopiston ja ammattikorkeakoulun erilaiset tiedonintressit. Ammattikorkeakoulu harjoittaa soveltavaa tutkimus- ja kehittämistyötä ja yliopisto kriittistä sekä ilmiöiden ymmärtämiseen ja käsitteellistämiseen tähtäävää perustutkimusta. Tiedonintressien erilaisuuden vuoksi ammattikorkeakoulu ja yliopisto tuottavat erilaista ja eri tavoin sovellettavaa tietoa silloinkin, kun ne tarkastelevat samaa ilmiötä.

Yhteisen koulutuksen kehittämisessä taas on lähinnä haettu opetuksellista rajapintaa ja sekin pääasiassa sosiaalityön ja matkailun tutkimuksen aloilla. Yliopisto ja ammattikorkeakoulu tarjoavat kuitenkin tietoisesti erilaisia valmiuksia opiskelijoille. Ammattikorkeakoulu antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin perustuvaa ammatillista koulutusta. Yliopiston opetukseen taas vaikuttaa se, että opetus perustuu siellä tehtävään tutkimukseen, ja siksi yliopiston tiedonintressillä on huomattava merkitys, mitä yliopistossa opetetaan. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun tutkinto-ohjelmissa ei siten ole kovinkaan helposti korvattavissa osaa opetusta toisen organisaation koulutuksella ilman, ettei tutkinto-ohjelmat joudu erilaisista tavoitteistaan tinkimään.

Yliopiston ja ammattikorkeakoulun tutkimuksellinen ja opetuksellinen yhteistyö on kannatettavaa. Yhteistyö ei kuitenkaan voi tarkoittaa organisaatioiden samankaltaistamista, vaan niiden päätehtävien erilaisuuden hyödyntämistä. Yliopisto ei ole ammattikorkeakoulu, eikä sen sellaiseksi pidä muuttuakaan, ja päinvastoin, ei ole uskottavaa, että ammattikorkeakoulu yhtäkkiä muuttuisi yliopistoksi. Kun yliopisto pysyy yliopistona ja ammattikorkeakoulu ammattikorkeakouluna, niin vain silloin on mahdollista kehittää sellaista korkeakouluyhteisöä joka pystyisi aidosti vastaamaan ympäröivän maailman haasteisiin. Organisaatioiden selkeästi erilaisten profiilien ylläpitämisellä on myös huomattava merkitys niin opiskelijamarkkinoinnin kuin henkilökunnan työmotivaationkin kannalta. Yliopiston kannalta tutkimusyliopistona pysyminen ja sen takaava määrätietoinen kehittämistyö ovat vieläpä sen elinehto. Yliopistokentän uudelleenjärjestelyt, kun tuskin vielä ovat edes alkaneet.

Professori Jarno Valkonen
Tutkija Heikki Huilaja
Apulaisprofessori Janne Autto

6.5.2019

Ilmastomuutos ja mittaamisen logiikat


Olemme kaikki kohdanneet ilmastonmuutoksen elämässämme jo usealla eri tavalla.  Sen todellisuutta on vaikea enää kieltää. Elämme silti aikaa, jossa ympäristömuutokseen liittyvän tiedon kiistäminen on arkea. Tämä näkyy myös tavassa, jolla ympäristönmuutoksen tunnuslukuja käytetään taloudellisessa ja poliittisessa argumentoinnissa. Tunnuslukujen ja niillä perustellun faktatiedon kautta tehdään kiteytyksiä ja annetaan näkyvyyttä meneillään oleville muutoksille. Tiedoksi esitellyllä väittämillä perustellaan erilaisissa keskustelussa ehdotuksia siitä, millaisia päätöksiä ja millaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä. Tieteellisen tutkimuksen metodologian näkökulmasta ollaankin tietoväitteiden arvioinnin ytimessä. Tietoa tuotetaan erilaisia asetelmia, aineistoja ja menetelmiä käyttämällä. Ne ovat valintoja, jotka on huomioitava, kun keskustellaan tiedosta ja sen käytettävyydestä.

Itselleni ympäristö- ja ilmastonmuutoksiin liittyvä keskustelu on tuonut näkyviin tieteellisen tiedon ymmärtämisen tärkeyden. Samalla näkyviin on noussut se tosiasia, että olemme siirtyneet maailmaan, jossa yliopistojen lisäksi erilaiset järjestöt ja yritykset toimivat tiedon tuottajina ja käyttäjinä. Tämä on positiivista: tieteellistä osaamista ja kykyä erilaisten muutosten hahmottamiseen rakennetaan samalla kun tietoa sovelletaan. Mutta tämä on myös ongelmallista: julkisessa keskustelussa nousee helposti esiin jokin yksittäinen, usein tietynkaltaiseen laskentamalliin pohjaava tietoväite, josta riidellään. Kvantitatiivisilla menetelmillä tuotettu tieto ja erityyppinen kvantifiointi on noussut selkeästi osaksi poliittista ja taloudellista keskustelua.

Juuri siksi se tapa, jolla Ville Lähde avaa BIOS-tutkimusyksikön blogiartikkelissaan ekologisen jalanjäljen mittaria, oli itselleni kiinnostava. Ekologisen jalanjäljen mittari on lahjoitusvaroilla toimivan tutkimusorganisaation Global Footprint Networkin kehittämä laskentatapa. Laskentatavassa ekologista jalanjälkeä mitataan ihmistoiminnan kulutuksen ja luonnon tarjoaman biokapasiteetin suhteena. Laskentatavan perusteella Suomi näyttää sekä synkältä kuluttajalta että toimijalta, jolla on runsaasti resursseja. Mittarin mukaan Suomen laskennallinen ylikulutuspäivä oli tänä vuonna 5. huhtikuuta. Kun laskentamallin tietoja käytetään maakohtaisten arviointien tekoon, ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa Suomi ei ole ympäristön ylikäyttäjä vaan biokapasiteetti asukasta kohden on Suomessa tuplasti suurempi kuin käytön keskiarvo. Mistä mittari siis kertoo?

Ekologisen jalanjäljen mittari pohjautuu pitkälle laskennallisten hypoteettisten alueiden käyttöön. Se kuvaa keskimääräistä luonnonjärjestelmien tuottavuutta kunakin laskentavuonna. Kyse on laskurista, jossa olemassa olevan tiedon lisäksi käytetään laskennallisia, hypoteettisia arvoja. Energialähteistä laskentatapa huomioi vain fossiilisen energian eikä päästöjen vaikutusta tai luonnonvarojen käytön erilaista merkitystä elämän jatkumiselle avata. Laskuri suuntaa katsomaan hiilinielua eikä ympäristömuutosta kokonaisuutena. Laskentamallin varaan pohjaavan keskustelun ongelmana onkin se, että huomio suuntautuu mallin esiin nostamien arvojen muutoksiin. Tuolloin se, että ilmiötä hahmotettaisiin kokonaisuutena sekä tavalla, jossa keskustelua myös suunnattaisiin erilaisten ratkaisujen erilaisiin seurauksiin, häviää.

Tutkimuksen tekeminen edellyttää valintoja, joka myös rajaavat tietoa. Tiedon arvioitavuus sen käytettävyyden näkökulmasta edellyttääkin useammanlaisella tavalla kootun tiedon yhdistämistä. Ympäristönmuutoksesta tällaisen tiedon tuottamiseen pystyy – ainakin osin – IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change). IPCC:n kokoamassa tiedossa ei ole kyse yksittäisten tutkimusten tai yksittäisen tutkimustavan tietynkaltaisista havainnoista, vaan nimenomaan ilmastoa ja ympäristöä eri näkökulmista ja erilaisilla mittaamistavoilla selvittäneiden tutkijoiden tiedon koonnista.

Ilmaston lämpeneminen ja hiilidioksidin määrän kasvu näkyy tutkitusti myös Pallaksella. Huhtikuun viimeisellä viikolla lumet lähtivät Pallakselta poikkeuksellisen nopeasti. Tältä tilanne näytti 26.4.2019. Kuvaaja: Pekko Riihonen

Itselleni IPCC:n raportit toimivat esimerkkinä laajasta tutkijajoukkojen tietojen yhdistämisestä, tietojen arvioinnista sekä niihin pohjaavien ennusteiden seuraamisesta. IPCC on koostanut vuoden 1988 jälkeen kuusi kertaa kattavan selvityksen ilmaston lämpenemisestä. Vuoden 2018 raportissa kyse on vuosikymmenien aikana tehdystä, ympäristöön ja ilmastoon liittyvän seurannan jatkamisesta sekä tutkimusten erilaisten tulosten systemaattisesta kartoituksesta. Raportissa viitataan noin 6 000 tutkimukseen. Raporttia on ollut laatimassa yli 90 kirjoittajaa 40 maasta ja sitä on kommentoitu yli 40 000 kertaa ennen sen julkaisua. Raporttien laatiminen ja niiden kommentointi ovat sisältäneet vahvaa tieteellistä yhteistyötä, jota on tehty ilman taloudellista hyötyä. Tieteellisen tiedon näkökulmasta ilmastonmuutos onkin erittäin vahvan empiirisen näytön omaava tosiasia. (IPCC:n raportti).  Kiinnostava, aiheeseen liittyvä tutkimusmenetelmäkirja on puolestaan
The Consensus Handbook.

Tieteellisen tiedon käytettävyyden näkökulmasta ympäristö- ja ilmastonmuutoksesta käyty keskustelu tekee näkyväksi kaksi asiaa. Ensiksikin keskeistä on ymmärtää miten metodologiset valinnat ovat osa niiden avulla tuotettua tietoa ja sen perusteluja. Kvalitatiivisen tutkimuksen alueella tätä keskustelua on käyty jo pitkään, mutta vastaavaa tietoajattelua tarvitaan entistä vahvemmin myös osaksi erilaisilla kvantitatiivisilla menetelmillä tuotetun tiedon käyttöä. Yleisessä keskustelussa katoaa helposti näkyvistä se, että myös numeroilla perusteltu faktatieto on aina valitusta perspektiivistä tehty yksinkertaistus. Numerotieto vaikuttaa selkeältä mutta erilaiseen mitattavaksi muutettuun perustuvan tuloksen merkityksen hahmottaminen edellyttää tietoa sekä itse ilmiöstä että käytetyn määrällisen tutkimustavan logiikasta. Logiikan hahmottamista vaikeuttaa kuitenkin se, että kvantitatiivisen tutkimuksen kenttä on varsin monimuotoinen.  Kyse on erilaisilla tavoilla toteutetusta sekä eri tavoin aikaan sidotusta tiedon keräämisestä.  Esimerkiksi kyselyt tai niihin pohjaava seuranta, erityyppisen numero- tai mittaustiedon koostaminen ja mittariston rakentaminen tai Big Data –ajatteluun liitetty, numeroarvoiksi muunnettu, jatkuvasti kertyvä data tutkimusaineistoina ovat ilmiön hahmottamisen kannalta varsin erilaisia menetelmällisiä toimintatapoja.

Ympäristönmuutokseen liittyvä keskustelu tekee näkyväksi myös sen, ettei tieteellistä tietoa voi oikeastaan ajatella vain yhden, tietyn tutkimuksen tulosten kautta. Tarvitaan koosteita, tutkijoiden yhteistyötä. Kannanottoja mahdollistavien koosteiden tekeminen edellyttää kuitenkin tieteellisen tiedon erilaisuuden ymmärtämistä. 

Ympäristöä ja ilmastoa suojelevien toimintatapojen kehittäminen on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta erittäin tärkeätä. Tiedon tuottamisen näkökulmasta kyse ei ole vain ympäristönmuutoksen mittaustavoista vaan myös sen hahmottamisesta, miten ympäristöä suojelevia ratkaisuja voi viedä eteenpäin ja mitkä niiden seuraukset ovat. Tutkimuksessa tarvitaan monimenetelmällisyyttä ja tutkijoiden yhteistyöhön pohjaavaa toimintatapaa sekä erilaisen tieteellisen tiedon käytettävyyden avaamista. Tutkimusmenetelmien opettamiselle asettuukin haasteita. Kuinka kehittää erilaisella tavalla tuotetun tiedon lukutaitoa? Siinä onnistuminen on vaikeaa mutta mahdollista. Näin ainakin ajattelin tulkita tämän blogin kirjoittamisen hetkellä lukemaani koostetta ilmastonmuutokseen liittyvästä tiedosta.


Suvi Ronkainen

10.4.2019

Taide takaisin kouluun

Millainen olisi tulevaisuuden koulu, jossa taideaineiden määrä olisi vuosikymmenten takaisessa vahvuudessaan? Mihin sellaista uudenlaista koulua tarvitsisimme? Suomessa on aina arvostettu taitoa ja luovuutta, koettu taiteen voima kansakunnan rakentajana sekä designin noste kansainvälisen kilpailukyvyn turvaajana. Nyt koulujen taide- ja taitoaineiden tuntimäärä on pohjalukemissaan, vaikka luovuuden merkitys kansakunnan hyvinvoinnin ja talouden perustana on tutkimuksissa todettua ja asiantuntijatahoilla tunnustettu. Ristiriita tulevaisuuden tarpeiden ja koulun realiteettien välillä on suuri.

Moni vaaliuurnilla juuri käynyt kansalainen on itse elänyt ajan, jolloin jokaiselle oli tarjolla taideaineita läpi koko koulutaipaleen. Nyt peruskoulun voi päättää nuori, joka on opiskellut näitä aineita ammattitaitoisen aineenopettajan johdolla vain muutaman viikkotunnin seitsemännellä luokalla. Viime vuosikymmenten koulutuslinjaukset ovat heikentäneet taide- ja taitoaineiden asemaa kouluopetuksessa.

Koulutuksen, luovuuden, innovaatioiden puolestapuhujia löytyy nyt yli puoluerajojen mutta tiedostetaanko, että taide- ja taitoaineiden asema kouluissa on ahtaammalla kuin koskaan. Niiden asema jatkossa riippuu poliittisista linjoista ja päättäjien arvovalinnoista.


Taidekasvatus rakentaa tulevaisuuden taitoja

Luovuus ja innovointi ovat ratkaisevan tärkeitä taitoja yhä kiihtyvällä vauhdilla tapahtuvien muutosten ja monimutkaistuvien yhteiskunnallisten ja sosiaalisten haasteiden edessä. Tulevaisuuden kansalaiset tarvitsevat luovia ja yhteistoiminnallisia ongelmanratkaisutaitoja, joita taide- ja taitoaineiden opetus edistää.

Nopeasti uudistuvat luovat alat ja kulttuuriteollisuus ovat olennaisia suomalaisessa kansantaloudessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Niitä tarvitaan kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa. Taideaineet tukevat kuvallisen ja audiovisuaalisen luku- ja ilmaisutaidon oppimisen lisäksi myös kulttuurista ja sosiaalista kehitystä. Ne antavat valmiuksia myös mediasisältöjen kriittiseen arviointiin ja luomiseen. Nämä ovat välttämättömiä kansalaistaitoja ja luovat tulevaisuuden taitoja jatko-opintojen, muuttuvan työelämän ja kansainvälistymisen kannalta. Taide- ja taitoaineita opiskellaan yhä enemmän erilaisissa teknologisissa ympäristöissä, mikä edistää valmiuksia innovatiiviseen työelämään ja luovaan yrittäjyyteen.


Napapiirin yläasteen seitsemäsluokkaiset Stop motion -animaation teossa (2019). Kuva: Anniina Koivurova

Taidekasvatus ja erityisesti koulujen kuvataideopetus on keskeinen kriittisen lukutaidon ja visuaalisen osaamisen kehittämisessä. Internetin, sosiaalisen median ja erilaisten painettujen medioiden ymmärtäminen visuaalisesti vaikuttavina kanavina on kansalaistaito, jota tulee opettaa. Nyt vaalien alla Suomessa on uutisoitu vaalityötä tekeviin henkilöihin kohdistuvista uhkailuista ja aggressiosta. “Vaaliraivoa” on lietsottu myös visuaalisella kuvastolla ja visualisoivilla mieli- ja kielikuvilla. Lapset ja nuoret ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä, he ovat osa näitä foorumeita.

Tarvitsemme kuvataideopetusta ja ammattitaitoisia kuvataidekasvattajia vastaamaan moninaisiin visuaalisen kulttuurin nykyilmiöihin. Kuvataide on oppiaine, joissa näitä ilmiöitä voi käsitellä lasten ja nuorten kanssa rakentavasti.


Taide- ja taitoaineiden merkittävä vaikutus oppilaiden hyvinvointiin ja kouluviihtyvyyteen

Huoli nuorten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnista on aiheellinen niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Taiteen terveysvaikutuksista on lukuisia viimeaikaisia tutkimuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että luovan ilmaisun lisääminen kouluissa edistää kouluhyvinvointia ja -viihtyvyyttä. Oppilaat oppivat ottamaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja osaavat ilmaista itseään paremmin.

Taideaineille on ominaista omien vahvuuksien tunnistaminen, näkyväksi tekeminen ja jakaminen. Kyky luovaan ajatusten ja ideoiden kehittämiseen yhteistyössä muiden kanssa muodostavat osaamisperustan kaikille koulutusaloille ja tulevaisuuden ammateille. Taidekasvatus tuottaa merkittävää positiivista vaikutusta sosiaaliseen ja akateemiseen kehitykseen, todetaan myös laajassa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa (Bowen & Kisida, 2019), jossa oli mukana yli 10.000 koululaista 42:stä koulusta. Taide- ja taitoaineissa osaamisen kehittymiseen vaikuttaa erityisesti työskentelytavat sekä oppijan ja ympäristön vuorovaikutus. Tutkimuksissa on osoitettu, että näissä aineissa oppimisen yksilöllinen ja yhteisöllinen luonne tukee oppilaan identiteettien rakentumista, osallisuutta ja hyvinvointia. Tämä käy ilmi Lapin yliopistossa julkaistussa “Suhteessa maailmaan. Ympäristöt oppimisen avaajina” (toim. Granö, Hiltunen & Jokela 2018) teoksessa, jonka artikkelit käsittelevät paikka- ja tilannesidonnaisuutta oppiainerajat ylittäen. Teos aukaisee luokkahuoneen ovea moninaisiin oppimisympäristöihin ja tilanteisiin ja se on laadittu edistämään eheyttävien opetus- ja oppimiskäytäntöjen vakiintumista koulujen arkeen. Tässä korostuu taideaineiden merkitys oppilaiden henkilökohtaisessa elämässä, osallistumisessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Edelliseen hallitusohjelmaan (2015–2018) sisältyi kärkihanke, jolla pyrittiin parantamaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta lapsille ja nuorille. Näiden ja laajemmin taide- ja kulttuurikasvatuksen edistämiseen liittyvien tavoitteiden toteuttamiseksi on Suomeen perustettu Suomen taide- ja kulttuurikasvatuksen observatorio.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta on mukana observatorion toiminnassa. Observatorio esittää vuosiluokkien 1–10 oppilaille harrastustunteja koulupäivän yhteyteen seuraavalle hallituskaudelle. Joustavan koulupäivän nimellä kulkeva esitys on jo saanut tukijoita yli puoluerajojen, mutta sen toteutuminen ei ole vielä taattu. Joustava koulupäivä olisi toteutuessaan tärkeä uudistus. Harrastustoiminnan ohjaamisesta tulee luonnollisesti vastata alan ammattilaiset ja yhteistyö koulujen taide- ja taitoaineiden opettajien kanssa tukee toimintaa molempiin suuntiin. Tutkijoina korostammekin taidekasvatuksen aseman vahvistamisen tärkeyttä kaikille annettavassa yleissivistävässä koulutuksessa, jota harrastustunnit tukevat ja täydentävät. Kokonaisuudessa on kyse merkittävästä investoinnista paitsi lasten ja nuorten hyvinvointiin, kouluiloon, myös kansakunnan tulevaisuuteen.


Kohti tulevaisuuden koulua

Perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmassa painotetaan tietojen ja taitojen lisäksi tulevaisuuden oppimistaitojen merkitystä. Lisäksi tuodaan esille tarve yhteisöllisemmän ja osallistavamman toimintakulttuurin edellytysten luomiseen. Laaja-alaisen yleissivistyksen vahvistaminen ja yhteisöllisyyden rakentaminen eivät toteudu kuitenkaan valinnaisuutta korostavassa ja kilpailuun kannustavassa ilmapiirissä. Taide- ja taitoaineiden asema on koulujen tuntikehyksissä ahtaalla, tämän lisäksi valinnaisaineina oppiaineet joutuvat kilpailemaan keskenään toisensa poissulkien.

Talvitaiteen tekeminen koulupihalla kannustaa yhteistoiminnallisuuteen ja nauttimaan tuloksista kaikin aistein (2016). Kuva: Antti Stöckell

Näemme huolestuttavana myös kehityksen, jossa koulutuksellinen tasa-arvo sekä yhdenvertaisuus koko maan alueella on vaarantunut: valinnaisuudet toimivat hyvin vain riittävän suurissa kouluissa. Tämä vaikuttaa suoraan taideopetuksen tasoon, kun ammattitaitoiset taideaineiden opettajat eivät vähenevien viikkotuntien puuttuessa työllisty peruskouluihin ja lukioihin. Tulevaisuuden koulussa kaikki oppilaat tavoittavaa taideaineiden opetusta on lisättävä.

Yksi ratkaisu taide- ja taitoaineiden aseman vahvistamiseksi on lukiodiplomin kehittäminen osana lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa. On tärkeää, että korkeakouluihin hakevien opiskelijoiden osaamisen tunnistamisessa ja arvioinnissa huomioidaan myös taide- ja taitoaineiden lukiodiplomien avulla osoitetut valmiudet jatko-opintoihin. Uudistuksella olisi vaikutusta myös perusopetukseen ja heijastusta aina varhaiskasvatukseen saakka taide- ja taitoaineiden arvostuksen lisääntymisen myötä. Olemmekin käynnistäneet yhteistyön Aalto-yliopiston kanssa osana Helsingin yliopiston hallinnoimaa laajaa kansallisen arviointiosaamisen hanketta. Erityisenä taidekasvatuksen kehittämiskohteenamme on kuvataiteen lukiodiplomin arviointiosaamisen ja -perusteiden kehittäminen.

Nykyisellään taide- ja taitoaineiden tuntimäärä on vähäinen verrattuna 60-, 70- ja 80-lukuun. Lisäksi esimerkiksi 80-luvun koululaisilla oli tarjolla runsaammin taitoaineiden kerhoja ja harrastustoimintaa koulun jälkeen. Ne lopetettiin 90-luvun laman aikaan. Eduskuntavaalien tulos vaikuttaa pitkällä tähtäimellä siihen, millainen koulutaival taataan tuleville koululaisille. Nyt valittava eduskunta tulee laatimaan uusia koulutuspoliittisia linjauksia hallitusohjelmaan. Nyt valittavat edustajat päättävät seuraavista koulu-uudistuksista ja siitä, löytyykö taiteelle vahvempi suunta takaisin kouluun.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta, kuvataidekasvatus
Professori Mirja Hiltunen, professori Timo Jokela, yliopistonlehtori Maria Huhmarniemi, yliopistonlehtori Anniina Koivurova, yliopistonlehtori Elina Härkönen, yliopisto-opettaja Antti Stöckell ja yliopisto-opettaja Marjo Pernu

28.3.2019

Profiloituminen ja tieteellisen tiedon arvo

Olen akateemisen urani aikana ihmetellyt useissa rooleissa yliopiston tehtävää. Olin aikoinani kommentoimassa kriittisesti yliopistolakia ja sen edellyttämää johtosäännösten muutosta. Myöhemmin vein eteenpäin uudistus- ja strategiaprosesseja. Lisäksi olen kaikkien muiden yliopistolaisten tavoin ollut erilaisten kehittämisprosessien kohteena sekä varsin erilaisissa rooleissa tutkimusrahoituksen hakijana, joskus arvioijana.

Ajan myötä muutosten ihmetys on muuttunut myös huoleksi. Elämme ajassa, jossa tieteen pitäisi pystyä antamaan vastauksia erittäin konkreettisiin kysymyksiin. Mutta samalla kohtaamme objektiivisuuden ja sen kautta myös tieteellisen tietämisen kriteerien haastamista usealla erilaisella tasolla. Tutkimus- ja yliopistorahoituksen muutoksessa joutuukin tutkijana miettimään sitä, mitä tieteellisyydelle tapahtuu nykyisessä maailmassa, jossa yliopistot ja tutkimuslaitokset brändäävät itseään hankkiakseen tutkimusta mahdollistavaa ulkopuolista rahoitusta. Tutkimuksen vastausten pitäisi olla lähes selviä jo rahoitushakemusta kirjoitettaessa, mikä on selvä ristiriita suhteessa siihen, mihin tieteellinen ajattelu pyrkii. Tutkimusrahoituksesta kilpaileminen on myös johtanut uudentyyppisen tiedon tuotteistamiseen sekä markkinointiin, jossa tieto on ”omistettua” osaamista. Sen myötä tutkijoille asetetaan tavoitteita nousta näkyviin nimenomaan yksilöinä.

Muutos on myös toisella tavalla konkreettista. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten rinnalle on noussut erilaisia kaupallisia tietoa tuottavia yksiköitä. Niiden toiminnassa tietoa tuotetaan ja käytetään käytännöllisten, soveltamista mahdollistavien ratkaisujen löytämiseen sekä lobbaamiseen. Tätä Anu Kantola ja Lotta Lounasmeri kuvaavat artikkelissaan Viestinnän ammattilaiset promootioyhteiskunnassa: aktivisteja ja ammattilaisia (Media & Viestintä 37/2014, 3, 3-21).

Tieteellinen tutkimus sekä yliopistot kohtaavat nykyään odotuksia selkeästi profiloituneesta ja tuotteistavasta toimijuudesta. Tieteellisen tutkimuksen toivotaan johtavan innovaatioihin sekä osallistuvan tiedolla parannettujen ja taloudellisesti hyödyllisten tuotteiden muovaamiseen. Innovaatiot eivät kuitenkaan voi olla mitä tahansa, vaan hyödynnettävyys sisältää useimmiten myös hyödyntäjien näkökulman.

Tietoajatteluun liittyvä tuotteistuminen näkyy erityisesti tutkimuslaitoksissa, joiden julkaisuissa edellytetään tutkijoiden erilaisten äänien sijaan organisaation allekirjoittamaa yhtenäisempää kannanottoa. Mutta se näkyy myös tutkimustiedon jatkuvassa haastamisessa. Arkinen esimerkki tästä on pyrkimys tutkijoiden sananvapauden rajoittamiseen, joka on noussut tutkijoiden itsensä esiin nostamaksi huolenaiheeksi (ks. esim. Esa Väliverronen https://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/2016/05/19/mita-tapahtuu-kun-tutkijoilta-viedaan-sananvapaus/).

Saana Jukola (2016) avaa artikkelissaan The Commercialization of Research and the Quest for the Objectivity of Science erilaisten tutkimuskenttien kautta sitä, miten tässä ajassa käynnissä oleva kaupallistuminen on jo muuttanut kriittisen vuorovaikutuksen toteutumisen ehtoja: intressiristiriidan uhkaavat sekä tutkijan rehellisyyttä että tinkimättömyyttä. Objektiivisuutta on tieteenfilosofiassa käsitelty traditionaalisesti yksittäisen tutkijan objektiivisuutena, mikä kiteytyy kykynä ja haluna tehdä loogisia perusteluja aineistoa käyttäen. Tämä on mukava ideaali, mutta yksilö on toimijana riittämätön silloin, kun tieteellisen tiedon tuottamista katsotaan empiiristen tutkimusten todellisen tekemisen kautta. Tutkimus on kollektiivista työtä. Se on myös ihmisten työtä jolloin faktoiksi hyväksyminen ja kysyttäväksi avaaminen nivoutuvat myös kokemusmaailmoihin ja niissä syntyviin intresseihin. Siksi tieteessä tarvitaan nimenomaan sosiaalista objektiivisuutta. Sosiaalinen objektiivisuus edellyttää tiedeyhteisön vahvaa sosiaalista toimijuutta, joka näkyy sekä intersubjektiivisena kriittisyytenä että toimintatapana, jossa tiedolla perustelemisen reunaehtoja uskalletaan tehdä näkyväksi. Tästä sekä feministinen epistemologia että tiedon sosiologia antavat selkeitä esimerkkejä.

Tieto tuotteena ei ole sama asia kuin tieteellinen tutkimus tietona. Tieteellisen tiedon yksi jaettu, joskin varsin monitasoinen kriteeri on objektiivisuus. Tieteen objektiivisuutta haastetaan kuitenkin usealla tavalla nykyisessä kaupallistuneen tutkimuksen maailmassa. Arvot vaikuttavat ylipäätään tiedoksi hyväksymiseen. Yhteiskunnallisesti ja poliittisesti käytettävänä ja sovellettavana tietona on helpompi hyväksyä väitteitä, jotka sopivat sen hetkiseen tilanteeseen. Mutta juuri siksi tarvitaan tieteellisen ja samalla myös sisäisesti erilaisen tieteellisen yhteisön toimintaa. Tieteellisen, uuden tiedon tuottamisessa kyse ei ole yksilötoimijoista, vaan tiedeyhteisöjen toiminnasta organisaatioina, jossa tieto ymmärretään sekä vuorovaikutusta että eettistä, yhteisöllistä toimijuutta edellyttävänä. Sen avulla voidaan sekä kertoa, mitä tiedetään, mutta myös avata se, mitä tällä tiedolla voidaan perustella ja millaisissa rajoissa toimia. Tieteellinen tieto avaa myös arvot tunnistettaviksi asioiksi. Yliopistojen autonomiasta kiinni pitäminen on keskeistä, mutta tämä autonomia edellyttää tieteen yhteisöllisyyden jatkuvaa rakentamista. Tieteellisen tiedon tuottaminen ei ole peliä vaan toimintaa, jossa tavoittelemme samaa, vaikka roolimme muuntuisivatkin.

professori Suvi Ronkainen, Lapin yliopisto  
Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

4.2.2019

Viha ennen vihapuheen valtaa


Elämme aikaa, jossa tieteelliseltä tutkimukselta odotetaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tutkijoilta edellytetään innostusta julkiseen keskusteluun ja kannanottoihin samalla kun tutkimustuloksia pitäisi markkinoida ja muuntaa käytännöllisiksi neuvoiksi.

Samalla aikaamme liittyy vihapuhe eri muodoissaan. Nettimaailma on sekoittanut ja moninaistanut aiemmin lähinnä median vastuulla ollutta julkista keskustelukulttuuria. Negatiiviselle, vähättelevälle ja pelottelevalle vihapuheelle on tullut tilaa. Mutta onko kyse uudesta ilmiöstä? Ja mistä ilmiöstä oikein on kyse? Entä miksi poliittisen kiistelyn tai silkan ihmisryhmien välisen erimielisyyden sijaan vihapuheen kohteena ovat myös tutkijat ja tiede tavalla, joka on pakottanut myös tiedemaailman käsittelemään vihapuheen kohtaamista (esim. Oulun Tieteen päivät ja tutkijoiden yö 2017, Helsingin Tieteiden päivät 2019).


Vihapuheesta käydyt erilaiset julkiset keskustelut pistivät minut miettimään uudella tavalla tiedon kohtaamista. Omassa tutkijahistoriassa olen siirtynyt aikanaan sosiaaligerontologiasta väkivallan tutkimukseen. Kummallakin alueella olen varsin selkeästi tutkinut ja myös kyseenalaistanut sukupuolta. Vanhenemisesta ja siihen liittyen myös sukupuolesta ja seksuaalisuudesta pyydettiin kertomaan varsin monenlaiselle yleisölle 1990-luvulla. Tutkimuksellisia havaintoja tietona ei kiistetty, ja sukupuolikin otettiin vastaan elämän todellisuutta avaavana näkökulmana. Sen sijaan väkivallan tutkimukseen siirtyminen 2000-luvulla tuotti toisenlaisen kokemuksen. Vedin laajaa Suomen Akatemian rahoittamaa monitieteistä ja monimenetelmällistä – myös Tilastokeskuksen kvantitatiivista aineistoa hyödyntävää tutkimushanketta – parisuhteessa tapahtuneesta väkivallasta kokijoiden näkökulmasta. Sen vetäjänä jouduin jatkuvasti puolustamaan sekä tutkimuksen tekemistä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, että kohtaamaan erilaista häirintää. Tämä näkyi hyvin konkreettisesti vihana joutuessani suorien tappo- ja väkivaltauhkausten kohteeksi. Mutta se näkyi myös tieteellisessä keskustelussa. Vuonna 2012 pääsin Marita Husson ja Suvi Keskisen kanssa perustelemaan Tieteessä tapahtuu – lehdessä useampaan otteeseen sitä, miksi väkivaltaa pitää tutkia myös sukupuolistuneena ja uhrien näkökulmasta. Ero aiemmin kokemaani oli suuri. Sosiaaligerontologisen tutkimuksen vastaanotossa keskustelua sukupuolesta ja sen merkityksestä ei torjuttu toisin kuin väkivallan tutkimukseen nivottuna.

Kohtasinko jo tuolloin vihapuhetta kuten tällä hetkellä sukupuolentutkijoille ja naiseksi sukupuolitetuille näyttää tapahtuvan? Itse ajattelen että en kohdannut, en ainakaan samanlaisessa merkityksessä, kuin miten vihapuhe tässä ajassa toimii. Väkivallan, uhriutumisen ja sukupuolistuneisuuden dynamiikan tutkimuksessa oli kyse sekä uudesta tiedosta että vahvasta puhumattomuuden kulttuurin ja vakiintuneiden ajattelutapojen murroksesta. Naisten kokemaa (ja tekemää) väkivaltaa sekä uhriutumisen seurauksista ryhdyttiin ylipäätään Suomessa tutkimaan vasta 1990-luvulla. Kyse oli sosiaalisesta tilanteesta, jossa puhumattomuuden kulttuurin murtaminen ja uuteen tietoon pyrkiminen nostivat esiin pelkoa. Suomalaiseen kipupisteeseen iski väkivallan hahmottaminen tavalla, jossa uhriutuminen, väkivallan seuraukset ja sukupuoli nostettiin esiin sekä väkivallan tekemisessä että kokemisessa.

Mutta entä nyt? Muuttuvassa, kaupallistuneessa maailmassa tieteellisen tiedon tuottajat joutuvat kohtaamaan todellisuuden, jossa tietoa vastaan hyökätään laajemmin ja useammalla tavalla. Internetin keskustelualustojen valtaaminen, väärien tai perusteettomien tietoväitteiden heittely sekä keskustelujen äkkinäinen suuntaaminen vähättelyyn tai leimaamiseen ovat osa arkea. Tässä maailmassa tutkijoihin kohdistuva vihapuhe alkaa näyttäytyä selkeämmin valtapuheena.

Elämme ajassa, jossa kohtaavat valta, halu tietynkaltaisten ajattelu- ja puhetapojen vakiinnuttamiseen sekä tiede. Tieteellisen tiedon ytimessä on pyrkimys tuottaa uutta tietoa, tehdä näkyväksi ja ilmiöittää todellisuutta tavalla, joka pakottaa hahmottamaan arkeamme sekä tulevaisuuttamme. Maailmassa, jossa tiedoksi kutsutulla perustellaan – politiikan sijaan – taloudellisia ja sosiaalisia päätöksiä, tieteellisen tiedon pyrkimys piilossa olevien dynamiikkojen hahmottamiseen, uuteen ajatteluun sekä tiedolla perusteltujen asioiden rajallisuuden osoittamiseen voi näyttäytyä myös jo saavutettujen etujen kaventajana.


Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

** Suvi Ronkainen on palannut Lapin yliopistoon ja Rovaniemelle oltuaan noin viisi vuotta toisaalla. Hän toimi tuolloin ensin tutkijana asuen Tampereella ja Skotlannissa josta siirtyi Vaasan yliopiston rehtoriksi ja muutti Vaasaan. Rehtorius vaihtui vakavan sairastumisen johdosta Senior Advisor positioksi. Muuttaminen takaisin mahdollistaa hänelle myös uudenlaisen näkökulman ottamista omaan tutkimukseen ja opetukseen.

21.3.2018

Kirjastoon kohdistuu myönteisiä muistoja ja odotuksia


Lapin korkeakoulukirjaston avajaispuhe 21.3.2018


Meillä on uusi Lapin korkeakoulukirjasto, joka omalla kehittämistoimillaan ja yhteistyössä korkeakouluväen ja opiskelijoiden kanssa rakentuu upeaksi erilaisia lukijoita ja tutkijoita ja kirjoittajia palvelevaksi.

Kirjasto on ihmiskunnan muisti. Ihmiskunnan kertomukset säilyvät, siirtyvät ja karttuvat kirjastojen avulla sukupolvelta toiselle.

Mitä kirjasto meille merkitsekään? Emme ehkä huomaakaan sen arvoa ja merkitystä, jos emme pysähdy miettimään, millaisia odotuksia ja muistoja kirjasto heijastaa.

Kirjasto heijastaa runsaasti myönteisiä muistoja ja odotuksia:

1) Kun aikamme on muuten hektistä ja kiireistä, kirjastossa on rauha – ainakin kirjastopalvelujen käyttäjien ja asiakkaiden näkökulmasta.

2) Kirjastoon on helppo tulla. Se ei maksa mitään ja se sijaitsee lähellä, omien toimitilojemme ytimessä ja se on aina auki.

3) Kirjastossa käynti ja kirjastossa olo on yleensä täynnä lupauksia: kirjasto tarjoaa lupauksia lukukokemuksista, jotka voivat viedä tieteellisen tiedon ja faktojen maailmaan, mutta myös historiallisiin aikakausiin, luonnon ihmeisiin, tekniikan maailmaan tai romanttiseen seikkailuun. Eikä lukevan ihmisen tarvitse koskaan olla ikävystynyt.

4) Kirjasto on tärkeä kohtaamispaikka ja yksinäisyyden lievittäjä. Kirjasto on paikka, jonne voi tulla, vaikka lukemaan lehtiä, kohtaamaan toisia, hankkimaan tutkimus- ja opinaiheita, mietiskelemään ja tunnustelemaan omia mielenkiinnon kohteita. Inspiroitumaan. Tai sitten vain lukemaan tenttiin tai hakemaan lähdekirjallisuutta opinnäytetyöhön.

5) Kirjasto edesauttaa sivistyksellisen ja tiedollisen tasa-arvon toteutumista. Meillä kaikilla on tasavertainen oikeus tietoon ja ihmiskunnan henkiseen perintöön. Kun haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset eivät syrjäydy, sivistyksen on oltava kaikkien ulottuvilla. Kirjasto on juuri tarjonnallaan ja palveluillaan korvaamaton oppimisen ja sivistyksen kehto.

6) Kirjasto tukee sekä korkeakoulumme opiskelijoiden ja henkilökunnan oppimista, opetusta, taiteellista toimintaa, tuktimusta, TKI-toimintaa ja julkaisemista, myös elinikäistä oppimista sekä avaa ja vahvistaa tietoyhteiskuntaa verkkopalveluineen.

Tänään on ilmassa toive siitä, että kirjasto edelleen säilyy perinteisenä ja kodikkaana, sivistyksen vaalijana ja perinteisten muistojen olohuoneena. Sen rinnalla odotamme kirjaston uusiutuvan virtuaalikirjastona kaikkine uusiutuvine laitteineen ja uusine aineistomuotoineen. Kirjaston odotetaan tukevan korkeakoululaitostamme siihen kohdistuvien uusien haasteiden kohtaamisessa.

Kirjaston ydinmerkitys on kokemus, jonka kirja ja lukeminen – onpa luettavana sitten artikkeli tai kirja, verkossa tai painettuna - antavat kirjaston käyttäjille, lukijalle. Monille lukeminen johdattelee kirjoittamiseen – siihen tekstin syntymisen prosessiin, joka on meille kaikille korkeakouluyhteisössä niin tuttua.

Kirjasto, kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat kulttuuria, joka auttaa meitä kaikkia, nostaa meitä kaikkia. Niiden myötä syntyy sellaista kanssakäymistä ja inhimillistä toimintaa, jossa välittyvät ihmisten tunteet ja ihmisyys.

Elämän kirjaan tarvitaan aina uusia asioita, eikä kirjastojen työ ihmisten - opiskelijoiden, opettajien, tutkijoiden - hyvinvoinnin eteen koskaan vanhene.

Kaiken tietoyhteiskunta- ja tietoverkkopuheen hengästyttävyyden jälkeen on hyvä rauhoittua tunnelmaan, jota korkeakoulukirjastomme tarjoaa. Syventyessään lukemaan kirjastoasiakkaamme puolestaan antavat erityisen merkityksensä kirjastolle.

Kirjasto yhdistää meitä. Täällä voimme olla yksin ja yhdessä.

Kaarina Määttä,
Vararehtori, Lapin yliopisto