10.4.2019

Taide takaisin kouluun

Millainen olisi tulevaisuuden koulu, jossa taideaineiden määrä olisi vuosikymmenten takaisessa vahvuudessaan? Mihin sellaista uudenlaista koulua tarvitsisimme? Suomessa on aina arvostettu taitoa ja luovuutta, koettu taiteen voima kansakunnan rakentajana sekä designin noste kansainvälisen kilpailukyvyn turvaajana. Nyt koulujen taide- ja taitoaineiden tuntimäärä on pohjalukemissaan, vaikka luovuuden merkitys kansakunnan hyvinvoinnin ja talouden perustana on tutkimuksissa todettua ja asiantuntijatahoilla tunnustettu. Ristiriita tulevaisuuden tarpeiden ja koulun realiteettien välillä on suuri.

Moni vaaliuurnilla juuri käynyt kansalainen on itse elänyt ajan, jolloin jokaiselle oli tarjolla taideaineita läpi koko koulutaipaleen. Nyt peruskoulun voi päättää nuori, joka on opiskellut näitä aineita ammattitaitoisen aineenopettajan johdolla vain muutaman viikkotunnin seitsemännellä luokalla. Viime vuosikymmenten koulutuslinjaukset ovat heikentäneet taide- ja taitoaineiden asemaa kouluopetuksessa.

Koulutuksen, luovuuden, innovaatioiden puolestapuhujia löytyy nyt yli puoluerajojen mutta tiedostetaanko, että taide- ja taitoaineiden asema kouluissa on ahtaammalla kuin koskaan. Niiden asema jatkossa riippuu poliittisista linjoista ja päättäjien arvovalinnoista.


Taidekasvatus rakentaa tulevaisuuden taitoja

Luovuus ja innovointi ovat ratkaisevan tärkeitä taitoja yhä kiihtyvällä vauhdilla tapahtuvien muutosten ja monimutkaistuvien yhteiskunnallisten ja sosiaalisten haasteiden edessä. Tulevaisuuden kansalaiset tarvitsevat luovia ja yhteistoiminnallisia ongelmanratkaisutaitoja, joita taide- ja taitoaineiden opetus edistää.

Nopeasti uudistuvat luovat alat ja kulttuuriteollisuus ovat olennaisia suomalaisessa kansantaloudessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Niitä tarvitaan kestävämmän tulevaisuuden rakentamisessa. Taideaineet tukevat kuvallisen ja audiovisuaalisen luku- ja ilmaisutaidon oppimisen lisäksi myös kulttuurista ja sosiaalista kehitystä. Ne antavat valmiuksia myös mediasisältöjen kriittiseen arviointiin ja luomiseen. Nämä ovat välttämättömiä kansalaistaitoja ja luovat tulevaisuuden taitoja jatko-opintojen, muuttuvan työelämän ja kansainvälistymisen kannalta. Taide- ja taitoaineita opiskellaan yhä enemmän erilaisissa teknologisissa ympäristöissä, mikä edistää valmiuksia innovatiiviseen työelämään ja luovaan yrittäjyyteen.


Napapiirin yläasteen seitsemäsluokkaiset Stop motion -animaation teossa (2019). Kuva: Anniina Koivurova

Taidekasvatus ja erityisesti koulujen kuvataideopetus on keskeinen kriittisen lukutaidon ja visuaalisen osaamisen kehittämisessä. Internetin, sosiaalisen median ja erilaisten painettujen medioiden ymmärtäminen visuaalisesti vaikuttavina kanavina on kansalaistaito, jota tulee opettaa. Nyt vaalien alla Suomessa on uutisoitu vaalityötä tekeviin henkilöihin kohdistuvista uhkailuista ja aggressiosta. “Vaaliraivoa” on lietsottu myös visuaalisella kuvastolla ja visualisoivilla mieli- ja kielikuvilla. Lapset ja nuoret ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä, he ovat osa näitä foorumeita.

Tarvitsemme kuvataideopetusta ja ammattitaitoisia kuvataidekasvattajia vastaamaan moninaisiin visuaalisen kulttuurin nykyilmiöihin. Kuvataide on oppiaine, joissa näitä ilmiöitä voi käsitellä lasten ja nuorten kanssa rakentavasti.


Taide- ja taitoaineiden merkittävä vaikutus oppilaiden hyvinvointiin ja kouluviihtyvyyteen

Huoli nuorten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnista on aiheellinen niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Taiteen terveysvaikutuksista on lukuisia viimeaikaisia tutkimuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että luovan ilmaisun lisääminen kouluissa edistää kouluhyvinvointia ja -viihtyvyyttä. Oppilaat oppivat ottamaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja osaavat ilmaista itseään paremmin.

Taideaineille on ominaista omien vahvuuksien tunnistaminen, näkyväksi tekeminen ja jakaminen. Kyky luovaan ajatusten ja ideoiden kehittämiseen yhteistyössä muiden kanssa muodostavat osaamisperustan kaikille koulutusaloille ja tulevaisuuden ammateille. Taidekasvatus tuottaa merkittävää positiivista vaikutusta sosiaaliseen ja akateemiseen kehitykseen, todetaan myös laajassa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa (Bowen & Kisida, 2019), jossa oli mukana yli 10.000 koululaista 42:stä koulusta. Taide- ja taitoaineissa osaamisen kehittymiseen vaikuttaa erityisesti työskentelytavat sekä oppijan ja ympäristön vuorovaikutus. Tutkimuksissa on osoitettu, että näissä aineissa oppimisen yksilöllinen ja yhteisöllinen luonne tukee oppilaan identiteettien rakentumista, osallisuutta ja hyvinvointia. Tämä käy ilmi Lapin yliopistossa julkaistussa “Suhteessa maailmaan. Ympäristöt oppimisen avaajina” (toim. Granö, Hiltunen & Jokela 2018) teoksessa, jonka artikkelit käsittelevät paikka- ja tilannesidonnaisuutta oppiainerajat ylittäen. Teos aukaisee luokkahuoneen ovea moninaisiin oppimisympäristöihin ja tilanteisiin ja se on laadittu edistämään eheyttävien opetus- ja oppimiskäytäntöjen vakiintumista koulujen arkeen. Tässä korostuu taideaineiden merkitys oppilaiden henkilökohtaisessa elämässä, osallistumisessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Edelliseen hallitusohjelmaan (2015–2018) sisältyi kärkihanke, jolla pyrittiin parantamaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta lapsille ja nuorille. Näiden ja laajemmin taide- ja kulttuurikasvatuksen edistämiseen liittyvien tavoitteiden toteuttamiseksi on Suomeen perustettu Suomen taide- ja kulttuurikasvatuksen observatorio.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta on mukana observatorion toiminnassa. Observatorio esittää vuosiluokkien 1–10 oppilaille harrastustunteja koulupäivän yhteyteen seuraavalle hallituskaudelle. Joustavan koulupäivän nimellä kulkeva esitys on jo saanut tukijoita yli puoluerajojen, mutta sen toteutuminen ei ole vielä taattu. Joustava koulupäivä olisi toteutuessaan tärkeä uudistus. Harrastustoiminnan ohjaamisesta tulee luonnollisesti vastata alan ammattilaiset ja yhteistyö koulujen taide- ja taitoaineiden opettajien kanssa tukee toimintaa molempiin suuntiin. Tutkijoina korostammekin taidekasvatuksen aseman vahvistamisen tärkeyttä kaikille annettavassa yleissivistävässä koulutuksessa, jota harrastustunnit tukevat ja täydentävät. Kokonaisuudessa on kyse merkittävästä investoinnista paitsi lasten ja nuorten hyvinvointiin, kouluiloon, myös kansakunnan tulevaisuuteen.


Kohti tulevaisuuden koulua

Perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmassa painotetaan tietojen ja taitojen lisäksi tulevaisuuden oppimistaitojen merkitystä. Lisäksi tuodaan esille tarve yhteisöllisemmän ja osallistavamman toimintakulttuurin edellytysten luomiseen. Laaja-alaisen yleissivistyksen vahvistaminen ja yhteisöllisyyden rakentaminen eivät toteudu kuitenkaan valinnaisuutta korostavassa ja kilpailuun kannustavassa ilmapiirissä. Taide- ja taitoaineiden asema on koulujen tuntikehyksissä ahtaalla, tämän lisäksi valinnaisaineina oppiaineet joutuvat kilpailemaan keskenään toisensa poissulkien.

Talvitaiteen tekeminen koulupihalla kannustaa yhteistoiminnallisuuteen ja nauttimaan tuloksista kaikin aistein (2016). Kuva: Antti Stöckell

Näemme huolestuttavana myös kehityksen, jossa koulutuksellinen tasa-arvo sekä yhdenvertaisuus koko maan alueella on vaarantunut: valinnaisuudet toimivat hyvin vain riittävän suurissa kouluissa. Tämä vaikuttaa suoraan taideopetuksen tasoon, kun ammattitaitoiset taideaineiden opettajat eivät vähenevien viikkotuntien puuttuessa työllisty peruskouluihin ja lukioihin. Tulevaisuuden koulussa kaikki oppilaat tavoittavaa taideaineiden opetusta on lisättävä.

Yksi ratkaisu taide- ja taitoaineiden aseman vahvistamiseksi on lukiodiplomin kehittäminen osana lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa. On tärkeää, että korkeakouluihin hakevien opiskelijoiden osaamisen tunnistamisessa ja arvioinnissa huomioidaan myös taide- ja taitoaineiden lukiodiplomien avulla osoitetut valmiudet jatko-opintoihin. Uudistuksella olisi vaikutusta myös perusopetukseen ja heijastusta aina varhaiskasvatukseen saakka taide- ja taitoaineiden arvostuksen lisääntymisen myötä. Olemmekin käynnistäneet yhteistyön Aalto-yliopiston kanssa osana Helsingin yliopiston hallinnoimaa laajaa kansallisen arviointiosaamisen hanketta. Erityisenä taidekasvatuksen kehittämiskohteenamme on kuvataiteen lukiodiplomin arviointiosaamisen ja -perusteiden kehittäminen.

Nykyisellään taide- ja taitoaineiden tuntimäärä on vähäinen verrattuna 60-, 70- ja 80-lukuun. Lisäksi esimerkiksi 80-luvun koululaisilla oli tarjolla runsaammin taitoaineiden kerhoja ja harrastustoimintaa koulun jälkeen. Ne lopetettiin 90-luvun laman aikaan. Eduskuntavaalien tulos vaikuttaa pitkällä tähtäimellä siihen, millainen koulutaival taataan tuleville koululaisille. Nyt valittava eduskunta tulee laatimaan uusia koulutuspoliittisia linjauksia hallitusohjelmaan. Nyt valittavat edustajat päättävät seuraavista koulu-uudistuksista ja siitä, löytyykö taiteelle vahvempi suunta takaisin kouluun.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta, kuvataidekasvatus
Professori Mirja Hiltunen, professori Timo Jokela, yliopistonlehtori Maria Huhmarniemi, yliopistonlehtori Anniina Koivurova, yliopistonlehtori Elina Härkönen, yliopisto-opettaja Antti Stöckell ja yliopisto-opettaja Marjo Pernu

28.3.2019

Profiloituminen ja tieteellisen tiedon arvo

Olen akateemisen urani aikana ihmetellyt useissa rooleissa yliopiston tehtävää. Olin aikoinani kommentoimassa kriittisesti yliopistolakia ja sen edellyttämää johtosäännösten muutosta. Myöhemmin vein eteenpäin uudistus- ja strategiaprosesseja. Lisäksi olen kaikkien muiden yliopistolaisten tavoin ollut erilaisten kehittämisprosessien kohteena sekä varsin erilaisissa rooleissa tutkimusrahoituksen hakijana, joskus arvioijana.

Ajan myötä muutosten ihmetys on muuttunut myös huoleksi. Elämme ajassa, jossa tieteen pitäisi pystyä antamaan vastauksia erittäin konkreettisiin kysymyksiin. Mutta samalla kohtaamme objektiivisuuden ja sen kautta myös tieteellisen tietämisen kriteerien haastamista usealla erilaisella tasolla. Tutkimus- ja yliopistorahoituksen muutoksessa joutuukin tutkijana miettimään sitä, mitä tieteellisyydelle tapahtuu nykyisessä maailmassa, jossa yliopistot ja tutkimuslaitokset brändäävät itseään hankkiakseen tutkimusta mahdollistavaa ulkopuolista rahoitusta. Tutkimuksen vastausten pitäisi olla lähes selviä jo rahoitushakemusta kirjoitettaessa, mikä on selvä ristiriita suhteessa siihen, mihin tieteellinen ajattelu pyrkii. Tutkimusrahoituksesta kilpaileminen on myös johtanut uudentyyppisen tiedon tuotteistamiseen sekä markkinointiin, jossa tieto on ”omistettua” osaamista. Sen myötä tutkijoille asetetaan tavoitteita nousta näkyviin nimenomaan yksilöinä.

Muutos on myös toisella tavalla konkreettista. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten rinnalle on noussut erilaisia kaupallisia tietoa tuottavia yksiköitä. Niiden toiminnassa tietoa tuotetaan ja käytetään käytännöllisten, soveltamista mahdollistavien ratkaisujen löytämiseen sekä lobbaamiseen. Tätä Anu Kantola ja Lotta Lounasmeri kuvaavat artikkelissaan Viestinnän ammattilaiset promootioyhteiskunnassa: aktivisteja ja ammattilaisia (Media & Viestintä 37/2014, 3, 3-21).

Tieteellinen tutkimus sekä yliopistot kohtaavat nykyään odotuksia selkeästi profiloituneesta ja tuotteistavasta toimijuudesta. Tieteellisen tutkimuksen toivotaan johtavan innovaatioihin sekä osallistuvan tiedolla parannettujen ja taloudellisesti hyödyllisten tuotteiden muovaamiseen. Innovaatiot eivät kuitenkaan voi olla mitä tahansa, vaan hyödynnettävyys sisältää useimmiten myös hyödyntäjien näkökulman.

Tietoajatteluun liittyvä tuotteistuminen näkyy erityisesti tutkimuslaitoksissa, joiden julkaisuissa edellytetään tutkijoiden erilaisten äänien sijaan organisaation allekirjoittamaa yhtenäisempää kannanottoa. Mutta se näkyy myös tutkimustiedon jatkuvassa haastamisessa. Arkinen esimerkki tästä on pyrkimys tutkijoiden sananvapauden rajoittamiseen, joka on noussut tutkijoiden itsensä esiin nostamaksi huolenaiheeksi (ks. esim. Esa Väliverronen https://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/2016/05/19/mita-tapahtuu-kun-tutkijoilta-viedaan-sananvapaus/).

Saana Jukola (2016) avaa artikkelissaan The Commercialization of Research and the Quest for the Objectivity of Science erilaisten tutkimuskenttien kautta sitä, miten tässä ajassa käynnissä oleva kaupallistuminen on jo muuttanut kriittisen vuorovaikutuksen toteutumisen ehtoja: intressiristiriidan uhkaavat sekä tutkijan rehellisyyttä että tinkimättömyyttä. Objektiivisuutta on tieteenfilosofiassa käsitelty traditionaalisesti yksittäisen tutkijan objektiivisuutena, mikä kiteytyy kykynä ja haluna tehdä loogisia perusteluja aineistoa käyttäen. Tämä on mukava ideaali, mutta yksilö on toimijana riittämätön silloin, kun tieteellisen tiedon tuottamista katsotaan empiiristen tutkimusten todellisen tekemisen kautta. Tutkimus on kollektiivista työtä. Se on myös ihmisten työtä jolloin faktoiksi hyväksyminen ja kysyttäväksi avaaminen nivoutuvat myös kokemusmaailmoihin ja niissä syntyviin intresseihin. Siksi tieteessä tarvitaan nimenomaan sosiaalista objektiivisuutta. Sosiaalinen objektiivisuus edellyttää tiedeyhteisön vahvaa sosiaalista toimijuutta, joka näkyy sekä intersubjektiivisena kriittisyytenä että toimintatapana, jossa tiedolla perustelemisen reunaehtoja uskalletaan tehdä näkyväksi. Tästä sekä feministinen epistemologia että tiedon sosiologia antavat selkeitä esimerkkejä.

Tieto tuotteena ei ole sama asia kuin tieteellinen tutkimus tietona. Tieteellisen tiedon yksi jaettu, joskin varsin monitasoinen kriteeri on objektiivisuus. Tieteen objektiivisuutta haastetaan kuitenkin usealla tavalla nykyisessä kaupallistuneen tutkimuksen maailmassa. Arvot vaikuttavat ylipäätään tiedoksi hyväksymiseen. Yhteiskunnallisesti ja poliittisesti käytettävänä ja sovellettavana tietona on helpompi hyväksyä väitteitä, jotka sopivat sen hetkiseen tilanteeseen. Mutta juuri siksi tarvitaan tieteellisen ja samalla myös sisäisesti erilaisen tieteellisen yhteisön toimintaa. Tieteellisen, uuden tiedon tuottamisessa kyse ei ole yksilötoimijoista, vaan tiedeyhteisöjen toiminnasta organisaatioina, jossa tieto ymmärretään sekä vuorovaikutusta että eettistä, yhteisöllistä toimijuutta edellyttävänä. Sen avulla voidaan sekä kertoa, mitä tiedetään, mutta myös avata se, mitä tällä tiedolla voidaan perustella ja millaisissa rajoissa toimia. Tieteellinen tieto avaa myös arvot tunnistettaviksi asioiksi. Yliopistojen autonomiasta kiinni pitäminen on keskeistä, mutta tämä autonomia edellyttää tieteen yhteisöllisyyden jatkuvaa rakentamista. Tieteellisen tiedon tuottaminen ei ole peliä vaan toimintaa, jossa tavoittelemme samaa, vaikka roolimme muuntuisivatkin.

professori Suvi Ronkainen, Lapin yliopisto  
Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

4.2.2019

Viha ennen vihapuheen valtaa


Elämme aikaa, jossa tieteelliseltä tutkimukselta odotetaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tutkijoilta edellytetään innostusta julkiseen keskusteluun ja kannanottoihin samalla kun tutkimustuloksia pitäisi markkinoida ja muuntaa käytännöllisiksi neuvoiksi.

Samalla aikaamme liittyy vihapuhe eri muodoissaan. Nettimaailma on sekoittanut ja moninaistanut aiemmin lähinnä median vastuulla ollutta julkista keskustelukulttuuria. Negatiiviselle, vähättelevälle ja pelottelevalle vihapuheelle on tullut tilaa. Mutta onko kyse uudesta ilmiöstä? Ja mistä ilmiöstä oikein on kyse? Entä miksi poliittisen kiistelyn tai silkan ihmisryhmien välisen erimielisyyden sijaan vihapuheen kohteena ovat myös tutkijat ja tiede tavalla, joka on pakottanut myös tiedemaailman käsittelemään vihapuheen kohtaamista (esim. Oulun Tieteen päivät ja tutkijoiden yö 2017, Helsingin Tieteiden päivät 2019).


Vihapuheesta käydyt erilaiset julkiset keskustelut pistivät minut miettimään uudella tavalla tiedon kohtaamista. Omassa tutkijahistoriassa olen siirtynyt aikanaan sosiaaligerontologiasta väkivallan tutkimukseen. Kummallakin alueella olen varsin selkeästi tutkinut ja myös kyseenalaistanut sukupuolta. Vanhenemisesta ja siihen liittyen myös sukupuolesta ja seksuaalisuudesta pyydettiin kertomaan varsin monenlaiselle yleisölle 1990-luvulla. Tutkimuksellisia havaintoja tietona ei kiistetty, ja sukupuolikin otettiin vastaan elämän todellisuutta avaavana näkökulmana. Sen sijaan väkivallan tutkimukseen siirtyminen 2000-luvulla tuotti toisenlaisen kokemuksen. Vedin laajaa Suomen Akatemian rahoittamaa monitieteistä ja monimenetelmällistä – myös Tilastokeskuksen kvantitatiivista aineistoa hyödyntävää tutkimushanketta – parisuhteessa tapahtuneesta väkivallasta kokijoiden näkökulmasta. Sen vetäjänä jouduin jatkuvasti puolustamaan sekä tutkimuksen tekemistä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, että kohtaamaan erilaista häirintää. Tämä näkyi hyvin konkreettisesti vihana joutuessani suorien tappo- ja väkivaltauhkausten kohteeksi. Mutta se näkyi myös tieteellisessä keskustelussa. Vuonna 2012 pääsin Marita Husson ja Suvi Keskisen kanssa perustelemaan Tieteessä tapahtuu – lehdessä useampaan otteeseen sitä, miksi väkivaltaa pitää tutkia myös sukupuolistuneena ja uhrien näkökulmasta. Ero aiemmin kokemaani oli suuri. Sosiaaligerontologisen tutkimuksen vastaanotossa keskustelua sukupuolesta ja sen merkityksestä ei torjuttu toisin kuin väkivallan tutkimukseen nivottuna.

Kohtasinko jo tuolloin vihapuhetta kuten tällä hetkellä sukupuolentutkijoille ja naiseksi sukupuolitetuille näyttää tapahtuvan? Itse ajattelen että en kohdannut, en ainakaan samanlaisessa merkityksessä, kuin miten vihapuhe tässä ajassa toimii. Väkivallan, uhriutumisen ja sukupuolistuneisuuden dynamiikan tutkimuksessa oli kyse sekä uudesta tiedosta että vahvasta puhumattomuuden kulttuurin ja vakiintuneiden ajattelutapojen murroksesta. Naisten kokemaa (ja tekemää) väkivaltaa sekä uhriutumisen seurauksista ryhdyttiin ylipäätään Suomessa tutkimaan vasta 1990-luvulla. Kyse oli sosiaalisesta tilanteesta, jossa puhumattomuuden kulttuurin murtaminen ja uuteen tietoon pyrkiminen nostivat esiin pelkoa. Suomalaiseen kipupisteeseen iski väkivallan hahmottaminen tavalla, jossa uhriutuminen, väkivallan seuraukset ja sukupuoli nostettiin esiin sekä väkivallan tekemisessä että kokemisessa.

Mutta entä nyt? Muuttuvassa, kaupallistuneessa maailmassa tieteellisen tiedon tuottajat joutuvat kohtaamaan todellisuuden, jossa tietoa vastaan hyökätään laajemmin ja useammalla tavalla. Internetin keskustelualustojen valtaaminen, väärien tai perusteettomien tietoväitteiden heittely sekä keskustelujen äkkinäinen suuntaaminen vähättelyyn tai leimaamiseen ovat osa arkea. Tässä maailmassa tutkijoihin kohdistuva vihapuhe alkaa näyttäytyä selkeämmin valtapuheena.

Elämme ajassa, jossa kohtaavat valta, halu tietynkaltaisten ajattelu- ja puhetapojen vakiinnuttamiseen sekä tiede. Tieteellisen tiedon ytimessä on pyrkimys tuottaa uutta tietoa, tehdä näkyväksi ja ilmiöittää todellisuutta tavalla, joka pakottaa hahmottamaan arkeamme sekä tulevaisuuttamme. Maailmassa, jossa tiedoksi kutsutulla perustellaan – politiikan sijaan – taloudellisia ja sosiaalisia päätöksiä, tieteellisen tiedon pyrkimys piilossa olevien dynamiikkojen hahmottamiseen, uuteen ajatteluun sekä tiedolla perusteltujen asioiden rajallisuuden osoittamiseen voi näyttäytyä myös jo saavutettujen etujen kaventajana.


Suvi Ronkainen
Professori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

** Suvi Ronkainen on palannut Lapin yliopistoon ja Rovaniemelle oltuaan noin viisi vuotta toisaalla. Hän toimi tuolloin ensin tutkijana asuen Tampereella ja Skotlannissa josta siirtyi Vaasan yliopiston rehtoriksi ja muutti Vaasaan. Rehtorius vaihtui vakavan sairastumisen johdosta Senior Advisor positioksi. Muuttaminen takaisin mahdollistaa hänelle myös uudenlaisen näkökulman ottamista omaan tutkimukseen ja opetukseen.

21.3.2018

Kirjastoon kohdistuu myönteisiä muistoja ja odotuksia


Lapin korkeakoulukirjaston avajaispuhe 21.3.2018


Meillä on uusi Lapin korkeakoulukirjasto, joka omalla kehittämistoimillaan ja yhteistyössä korkeakouluväen ja opiskelijoiden kanssa rakentuu upeaksi erilaisia lukijoita ja tutkijoita ja kirjoittajia palvelevaksi.

Kirjasto on ihmiskunnan muisti. Ihmiskunnan kertomukset säilyvät, siirtyvät ja karttuvat kirjastojen avulla sukupolvelta toiselle.

Mitä kirjasto meille merkitsekään? Emme ehkä huomaakaan sen arvoa ja merkitystä, jos emme pysähdy miettimään, millaisia odotuksia ja muistoja kirjasto heijastaa.

Kirjasto heijastaa runsaasti myönteisiä muistoja ja odotuksia:

1) Kun aikamme on muuten hektistä ja kiireistä, kirjastossa on rauha – ainakin kirjastopalvelujen käyttäjien ja asiakkaiden näkökulmasta.

2) Kirjastoon on helppo tulla. Se ei maksa mitään ja se sijaitsee lähellä, omien toimitilojemme ytimessä ja se on aina auki.

3) Kirjastossa käynti ja kirjastossa olo on yleensä täynnä lupauksia: kirjasto tarjoaa lupauksia lukukokemuksista, jotka voivat viedä tieteellisen tiedon ja faktojen maailmaan, mutta myös historiallisiin aikakausiin, luonnon ihmeisiin, tekniikan maailmaan tai romanttiseen seikkailuun. Eikä lukevan ihmisen tarvitse koskaan olla ikävystynyt.

4) Kirjasto on tärkeä kohtaamispaikka ja yksinäisyyden lievittäjä. Kirjasto on paikka, jonne voi tulla, vaikka lukemaan lehtiä, kohtaamaan toisia, hankkimaan tutkimus- ja opinaiheita, mietiskelemään ja tunnustelemaan omia mielenkiinnon kohteita. Inspiroitumaan. Tai sitten vain lukemaan tenttiin tai hakemaan lähdekirjallisuutta opinnäytetyöhön.

5) Kirjasto edesauttaa sivistyksellisen ja tiedollisen tasa-arvon toteutumista. Meillä kaikilla on tasavertainen oikeus tietoon ja ihmiskunnan henkiseen perintöön. Kun haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset eivät syrjäydy, sivistyksen on oltava kaikkien ulottuvilla. Kirjasto on juuri tarjonnallaan ja palveluillaan korvaamaton oppimisen ja sivistyksen kehto.

6) Kirjasto tukee sekä korkeakoulumme opiskelijoiden ja henkilökunnan oppimista, opetusta, taiteellista toimintaa, tuktimusta, TKI-toimintaa ja julkaisemista, myös elinikäistä oppimista sekä avaa ja vahvistaa tietoyhteiskuntaa verkkopalveluineen.

Tänään on ilmassa toive siitä, että kirjasto edelleen säilyy perinteisenä ja kodikkaana, sivistyksen vaalijana ja perinteisten muistojen olohuoneena. Sen rinnalla odotamme kirjaston uusiutuvan virtuaalikirjastona kaikkine uusiutuvine laitteineen ja uusine aineistomuotoineen. Kirjaston odotetaan tukevan korkeakoululaitostamme siihen kohdistuvien uusien haasteiden kohtaamisessa.

Kirjaston ydinmerkitys on kokemus, jonka kirja ja lukeminen – onpa luettavana sitten artikkeli tai kirja, verkossa tai painettuna - antavat kirjaston käyttäjille, lukijalle. Monille lukeminen johdattelee kirjoittamiseen – siihen tekstin syntymisen prosessiin, joka on meille kaikille korkeakouluyhteisössä niin tuttua.

Kirjasto, kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat kulttuuria, joka auttaa meitä kaikkia, nostaa meitä kaikkia. Niiden myötä syntyy sellaista kanssakäymistä ja inhimillistä toimintaa, jossa välittyvät ihmisten tunteet ja ihmisyys.

Elämän kirjaan tarvitaan aina uusia asioita, eikä kirjastojen työ ihmisten - opiskelijoiden, opettajien, tutkijoiden - hyvinvoinnin eteen koskaan vanhene.

Kaiken tietoyhteiskunta- ja tietoverkkopuheen hengästyttävyyden jälkeen on hyvä rauhoittua tunnelmaan, jota korkeakoulukirjastomme tarjoaa. Syventyessään lukemaan kirjastoasiakkaamme puolestaan antavat erityisen merkityksensä kirjastolle.

Kirjasto yhdistää meitä. Täällä voimme olla yksin ja yhdessä.

Kaarina Määttä,
Vararehtori, Lapin yliopisto

19.3.2018

Sähköiset julkaisut – eivät ihan ilmaisia nekään

Sähköisten julkaisujen merkitys on kasvanut viime aikoina huimasti. Niiden määrä ja saatavuus parantuvat: kirjastot ottavat sähköisiä julkaisukokoelmia enenevässä määrin valikoimiinsa ja myös rinnakkaistallennus ja avoin julkaiseminen tehostavat kehityksen suuntaa entisestään. Esimerkiksi vuonna 2017 Lapin korkeakoulukirjaston e-versioiden ja painettujen suhde on ollut 47/1 ja kirjojen osalta 1/1 (Kangasniemi, 2017). Tämähän on mahtavaa! Tutkimusta voi tehdä istumalla kotisohvalla läppäri sylissä ja kaivella netistä maksuttomia aineistoja. Ilmaista, nopeaa ja halpaa!

Teille, jotka olette innolla odottaneet LUPin seuraavaa blogipostausta. Kuva: Ryan McGuire, Gratisography

Niin hyvältä kuin se käyttäjän näkökulmasta tuntuukin, perustotuus pätee: se mikä kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, useimmiten on sitä. En kiellä sitä, etteikö avoimuus ja sähköisyys olisi hyvä juttu ja edistystä, mutta on kuitenkin hyvä tiedostaa sähköisten julkaisujen vaarat, taustat ja etiketti. Ennen kaikkea tulisi tiedostaa se, että myös ne ansaitsevat kiitoksensa.

Kaikkea sähköisiin julkaisuihin liittyvää en tietenkään voi tässä kirjoittaa auki, ja oikeastaan vaaratkin kuittaan kehotuksella: varokaa saalistajia ja olkaa lähdekriittisiä. Keskityn nyt tällä kertaa sähköisten julkaisujen kustannuksiin, jotta sinä, hyvä lukija, voit ymmärtää aineistohankintoihin liittyvää keskustelua paremmin. Miksi sähköisyys ei tee julkaisuista kuitenkaan maksuttomia?

Mikä niissä maksaa?

Sähköiset julkaisut, niiden mahdollisesta avoimuudesta huolimatta, eivät ole ilmaisia. Kaikki maksaa ja laadukkaasta julkaisemisesta on aina kuluja – ja varsinkin monien ammattilaisten työtunteja. Painettu tuote, fyysinen kirja tai lehti, on helpompi ymmärtää vaivaa vaatineeksi tekeleeksi kuin bittiavaruudesta ruudulle ilmestyvä tekstimassa. Käsikirjoitusten valintaprosessit, tieteellisten tekstien vertaisarvioinnit, kustannustoimittaminen, oikoluenta, kääntäminen, julkaisuoikeudet ja -luvat, julkaisujen muotoilut ja tekstien taitot julkaistavaan kuntoon, markkinointi ja tiedottaminen, saatavuuden varmistaminen, jakelu. Mikään näistä julkaisijan työvaiheista ei katoa, vaikka painetusta siirryttäisiinkin sähköiseen julkaisemiseen.

Sähköisissä julkaisuissa taas uusina tulevat julkaisualustarakennelmat, joiden toimivuudelle ja käyttökokemukselle käyttäjä laittaa varsin paljon vaatimuksia. Painotilauksen tekeminen on niihin nähden vielä helppoa. Julkaisualustojen lisäksi uusina vaiheina tulevat yksilöivien tunnisteiden hankinta ja myöntäminen; löydettävyyden varmentaminen (pelkkä netissä oleminen kun ei riitä); uudenlaisen linkittämisen mahdollistaminen julkaisujen sekä tutkimusaineistojen välillä; ja miten muuten varmentaa se, että tiedostomuodot avautuvat vielä vuosikymmenienkin jälkeen? Nykykoneisiin kun ei enää CD-levyäkään saa, vaikkei niiden kulta-ajasta nyt niin kauaa ole. Kaikki nämä nielevät rahaa – ja varsinkaan pienillä julkaisijatoimijoilla juuri sitä ei ole, vaikka tahtoa ja voimia olisikin (ks. Suomen julkaisijoiden haasteista Syrjämäki, 2018). 

Sähköiseen julkaisemiseen kuuluu muutakin kuin vain avoimet julkaisut. Kirjastot tarjoavat enenevässä määrin asiakkailleen e-julkaisuja, ja nouseva opiskelijasukupolvi on tottuneempi käyttämään e-kirjoja myös kurssiaineistoinaan, mikä on upeaa: tenttikirjan voi saada koneelleen vaikka interrail-matkalla. Ei siis enää tekosyitä opiskelun välttelyyn. Ikävä olla jälleen ilonpilaaja, mutta sähköiset julkaisutkin maksavat tai joku niistä maksaa, vaikka niitä ilmaiseksi saisikin lainattavaksi kirjastostaan.

Sähköiset julkaisut halvempia kuin vanha kunnon painettu?

Kuten hyvään liiketoimintaan kuuluu, tuotteet täytyy osata hinnoitella. Kuitenkin teos, joka on saatavana vain yhdeltä kustantajalta, on eräänlaisessa monopoliasemassa. Kursseille valittua tenttikirjaa on vaikea korvata millään toisen kustantajan tuotteella, koska täyttä vastaavuutta ei ole. Hinta voikin yllättäen nousta käsittämättömiin lukemiin.

On tavanomaista, että muutaman kymmenen 7 vuorokauden lainakerta maksaa kirjastolle parisataa euroa. Eli jos yksi lainakerta olisi 5 euroa, se ei kuulosta pahalta. Mutta miten alkaa käydä, jos muutama käyttäjä uusii lainansa, toiset lainaavat vain katsoakseen sisältöä, ja nimekkeelle onkin samaan aikaan kymmeniä tarvitsijoita? Lainamäärä kuluu äkkiä umpeen ja jälleen kirjaston budjetista on siivutettava uuteen lisenssihankintaan. Kustannus alkaa kasvaa – sillä erotuksella, että kerran ostettu painettu kolmenkympin kirja pitäisi pintansa, eikä kustannus kumuloituisi lukijamäärien kasvaessa. Itseasiassa painetun suhteutettu ostohinta alkaisi pienentyä ensimmäisestä lainakerrasta lähtien.

Näitä sähköisiä julkaisuja liitetään kirjastojen tietokantoihin asiakkaiden löydettäväksi ja lainattavaksi pääosin käsityönä, mikä lisää ammattilaisten henkilötyötunteja. Isot kustantajat pystyvät tarjoamaan saatavuuteen tarvittavat tiedot ja toiminnot omien järjestelmiensä kautta, mutta pienet toimijat eivät. Siis muun muassa ne, jotka eniten tarjoavat maksuttomia julkaisuja. Ja voi olla myös niin, että julkaisujen osoite muuttuu, joten käsityönä järjestelmiin tehdyt linkitykset pitää korjata, yllätysyllätys, käsin. Kerran hankittu kirja pysyisi hyllyssä aikakausien vaihtuessa.

Kustannuksia lisäävät monet muutkin markkinoiden tekijät: Kustantajat tarjoavat kirjastoille laajemmin e-materiaalia erilaisilla lisensseillä, sopimuksilla ja käyttöehdoilla, jolloin pääsy julkaisuihin on ratkaistava tapauskohtaisesti ja jolloin se on asiakkaille turhauttavan kirjavaa. Monesti kustantajat tarjoavat e-aineistoja paketeissa, joihin saattaa kuulua iso liuta sellaisia, joita kirjasto ei edes tarvitse. Silti nämä tarpeettomatkin on tehtävä kirjaston järjestelmiin näkyväksi.

Toki fyysinen kirjakin vaatii työpanosta - eikä kaikkea ole saatavana painettuna. Mutta kuitenkin tässä eri julkaisumuotoja rinnastettaessa, on mielenkiintoista kysyä: kuka loppupeleissä hyötyy e-aineistoihin siirtymisestä ja millä ehdoilla se on järkevää toteuttaa? Kuinka suuriksi lisenssimaksut voivat kasvaa, ettei olla sähköisen tietokirjallisuuden kanssa samassa kiskuritilanteessa kuin suurten kansainvälisten tiedekustantajien kanssa hetki sitten (ks. esim. Pelttari, 2017)? Vai olemmeko jo rajan tuolla puolen?

Niin, ja se etiketti

Lupasin käsitellä vielä sähköisiin julkaisuihin liittyvää etikettiä. Nostan esille yhden, viittaamiseen liittyvän seikan: kun luetaan ja käytetään rinnakkaistallennettua lähdettä omassa työssä, ei ”voi viitata rinnakkaistallenteeseen, vaan viittauksissa käytetään aina itse julkaisuja” (Koppa, 2018, myös Oulu-Finna, 2018). Yleensä rinnakkaistallenteen yhteydessä on tieto siitä, miten julkaisuun tulee viitata – ja malli on kunnollinen kirjoittaja-, otsikko- ja julkaisijatietoineen. Ja jos oikealla julkaisulla on pysyvä osoite, DOI tai URN, ei osoitetta napata selaimen osoitekentästä (URL). Kun viittaustieto on oikein, on se sekä toisten tutkijoiden työn kunnioittamista että eettisesti niin kuin sen pitääkin olla.


Näillä sähköisillä sanoilla,

Anne Koivula
Lapland University Press


Lähteet:

Kangasniemi, P. (2017). E-aineistojen merkitys kasvaa kirjastossa, painettuja kirjojakin silti tarvitaan. Lapin korkeakoulukirjasto. Blogi-kirjoitus 30.11.2017. Saatavuus: https://lib.ulapland.fi/blog/e-aineistojen-merkitys-kasvaa-kirjastossa-painettuja-kirjojakin-silti-tarvitaan

Koppa. (2018). Avoin tiede ja tutkimus. Koppa-info. Jyväskylän yliopisto. Päivitetty 13.2.2018. Saatavuus: https://koppa.jyu.fi/avoimet/kirjasto/kirjastotuutori/kirjat-lehdet-artikkelit/internetin-lahtee.

Oulu-Finna. (2018). Rinnakkaistallentaminen. Avoin julkaiseminen. Oulun yliopiston kirjasto. Päivitetty 12.3.2018. Saatavuus: http://libguides.oulu.fi/avoinjulkaiseminen/rinnakkaistallentaminen

Pelttari, M. (2017). 27 mil­joo­naa vuo­des­sa: tie­de­jul­kai­su­jen ti­laus­mak­suis­ta kiis­tel­lään. Helsingin yliopisto. Uutiset ja tiedotteet 25.1.2017. Saatavilla: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/korkeakoulu-tiedepolitiikka/27-miljoonaa-vuodessa-tiedejulkaisujen-tilausmaksuista-kiistellaan

Syrjämäki, Sami. (2018). Avoin tieteellinen julkaiseminen Suomessa. Vastuullinen tiede. Blogi-kirjoitus 15.3.2018. Saatavilla: https://www.vastuullinentiede.fi/?q=fi/julkaiseminen/avoin-tieteellinen-julkaiseminen-suomessa

13.9.2017

Kirjan tekeminen on inhimillistä

Joillekin inhimillisyys on kirosana – suoraan verrannollinen termi virheisiin, erehdyksiin sekä epävarmuuteen ja -luottamukseen. Kuitenkin aina kun ihminen luo jotain, on ihmisyys läsnä erityisen voimakkaasti, eikä ihminen näin ollen pääse inhimillisyyden subjektiivisuutta pakoon. Eikä tarvitsekaan.

Kirjantekeminen on prosessi, jossa käytetään erilaisia, inhimillisiä työkaluja 
– unohtamatta sitä, että sekä kirjoittaja että loppukäyttäjäkin, lukija, on inhimillinen.
Kuvan lähde: gratisography.com


Kirjan tekeminen on yksi tällainen äärimmäisen kiehtova inhimillisyyden projekti, jossa ihmisten käsitykset, asenteet, näkökulmat ja arvot nivoutuvat toisiinsa limittäiseksi kehitysprosessiksi. Tiedekirjan tekemisen luonne on jotain muuta kuin ehdottoman totuuden esittämistä varmoina, muuttumattomina faktoina. Eikä kirja, teos tai julkaisu useinkaan sisällä pelkästään kirjoittajan omia aivoituksia – etenkään jos tarkastellaan tieteellisen kirjan syntyä ja kehitystä. Kirjaa kehittävät kollegat, esilukijat, toimittajat, esivertaisarvioijat, toimituskunnat ja -neuvostot, vertaisarvioijat, kustannustoimittajat jne. Ja luultavammin myös rakkaat sukulaiset ja ystävät, jos kiitossanoja on lainaaminen.

On totta, että kustantajaa helpottaisi huomattavasti, jos toimivan ja toimimattoman käsikirjoituksen välille voitaisiin tehdä matemaattinen jako. Edes prosenteissa. Mutta kun ei. Kirjan tekemisen prosessi on epätäydellinen. Jos lukijoita ja käsittelijöitä on edellä mainittu joukkio jo tekemisen prosessissa, on väistämätöntä, että esille nostetaan eriäviä näkemyksiä ja mielipiteitä. Erilaisia kannanottoja, kehotuksia ja ehdotuksia nousee ristiriitaisuuksiin asti.

Vertaisarvioinnissa tämä piirre korostuu: kaksi toisistaan täysin ristiriitaista lausuntoa. Mitä sellaisen tilanteen kanssa tulisi tehdä?

Arvioija, esilukija tai muu sellainen ei voi pysyä täysin objektiivisena, vaikka tämä olisi tavoiteltu ihanne. Tausta, asiantuntemuksen perspektiivi ja jopa jo käytettävissä oleva aika vaikuttavat arvion luonteeseen – joskus sellaiseen vaikuttaa sekin, nukkuiko hyvin ja söikö herkullisen lounaan vai kaatuiko kahvi aamulla rinnukselle ja ajoiko auto liian läheltä lätäkköä. Tämä on inhimillistä. Ja se on hyväksyttävä kirjan tekemisen prosessiin.

Vertaisarviointi on tiedekustantajan työkalu arvioida käsikirjoituksen tieteellistä julkaisukelpoisuutta (TSV 2016). Vertaisarviointi valmistaa siihen vastaanottoon, mitä kirja tulee julkaisemisensa jälkeen saamaan. Se on näyte tulevasta kritiikistä, johon voidaan vielä reagoida käsikirjoituksessa. Kun kirja tai julkaisu on julki, teos alkaa elää omaa elämänkaartaan. Se on sen jälkeen altis jokaisen yksittäisen lukijan inhimillisille arvioinnille ja kommentoinnille, jotka useimmiten jatkavat holtitonta sikiämistään somessa.

Minua on muistutettu: ”vertaisarvioijat eivät ole jumalia”, mikä on vallan totta. He ovat vertaisia. Inhimillisiä olentoja, joita varsinkin negatiivisen palautteen yhteydessä kuvaillaan vääriksi, pätemättömiksi tai puolueellisiksi. Näinkin voi olla, se on inhimillistä. Väärän vertaisarvioijan tapaan aika ajoin erinäisissä keskusteluissa. Tämä on tavattoman yleinen hahmo julkaisualalla. Väärä vertaisarvioija voi tietysti olla, jos esimerkiksi tämän asiantuntemuksen ei katsota edes sivuavan arvioimansa työn alaa. Mutta kritiikki ei tee vertaisarvioijasta huonoa. Päinvastoin, sen pitäisi saada kirjoittajan näkemään työnsä eri silmin, lukijan silmin, ja tekemään sen pohjalta tarvittavia ratkaisuja – sekä saada kustantaja harkitsemaan vakavasti julkaisemisen kannattavuutta tai painavia perusteita sille, miksi sen pitäisi toimia saamiensa lausuntojen vastaisesti.

Kritiikki ei tee vertaisarvioijasta välttämättä hyvääkään. Estotonta ylistystäkin täytyy antaa, jos käsikirjoitus ansaitsee sen. Kunnia sille, jolle se kuuluu.

Tiedejulkaiseminen on kerta kaikkiaan inhimillinen prosessi. Juha Varto (2017) huomauttaa oleellisesti: ”Outoa länsimaisessa historiassa on kuitenkin, että jokainen merkittävä tiedollinen löytö on tilanteessa, jossa joku on toiminut vastoin ’tiedeyhteisön’ uskomuksia.” On riski uskoa johonkin, mikä on päinvastoin tieteen nykyisiä olettamuksia, mutta on valtavan sääli hylätä aineistoa, joka raivaisi uusia teitä tieteelle. Tämä on kuitenkin kustantajan päätös, joka tekee tästä kirjallisuuden portinvartijasta inhimillisen, erehtyväisen. Kuulenkin myös näistä "tyhmistä" kustantajista ajoittain. Ellen jopa itse edusta sellaista. Ne ovat niitä, jotka hylkäävät hyviä käsikirjoituksia, kuuntelevat väärää asiantuntijaa tai julkaisevat juttuja arvioijan neuvoista huolimatta ja istuvat itarana budjettikirstun päällä. Minua viisaampi Aleksi Siltala (2004) kirjoittaa: ”Muista että kustannuspäätös on aina subjektiivinen. Joku toinen jossakin muualla ajattelee aina toisin kuin sinä.” Onneksi.




Kaikkea inhimillisyyttä kunnioittaen,
Anne Koivula
vs. kustannuspäällikkö
Lapland University Press



Lähteet: 

Siltala, Aleksi (2004) Säännöt. Teoksessa: Teijo Makkonen (toim.) Kustannustoimittajan kirja.  Suomen Kustannusyhdistys & Vastapaino.

TSV (2016) Lisätietoa vertaisarvioinnista. <https://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/lisatietoa-vertaisarvioinnista> Luettu 12.9.2017.


Varto, Juha (2017) Taiteellinen tutkimus: Mitä se on? Kuka sitä tekee? Aalto-yliopiston julkaisusarja, Taide + muotoilu + arkkitehtuuri, 2017, 1.

21.6.2017

Ammattiin liittyvä julkinen keskustelu ja lojaliteettivelvollisuus

Työntekijällä on oikeus käydä pohdiskelevaa ja kriittistäkin julkista keskustelua työstään ja ammattialastaan, kunhan se on asiallista ja todenmukaista, eikä vahingoita omaa työnantajaa tai asiakkaita.

Sananvapaus käsittää Suomen perustuslain 12 §:ään ja ihmisoikeussopimuksiin perustuvan oikeuden levittää ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja viestejä. Tästä huolimatta työntekijällä on lojaliteettivelvollisuus, jonka mukaan ”työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.” (Työsopimuslaki 3 luvun 1 §).

Sananvapauden rajanveto tapauskohtaista
Helsingin yliopiston viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari kuvailee Potilaan Lääkärilehdessä sananvapauden rajojen määrittelyn olevan aina tapauskohtaista. Korpisaaren mukaan on mahdotonta antaa tarkkoja sääntöjä siitä, mitä voi kertoa julkisesti työstä ja mitä ei. Arviointiin vaikuttaa esimerkiksi työntekijän asema organisaatiossa. Johtajilta vaaditaan suurempaa uskollisuutta kuin suorittavan tason työntekijöiltä. Viime kädessä oikeus määrittää, miten laajaa uskollisuutta vaaditaan. Julkisessa työssä toimivalla on suurempi sananvapaus kuin yksityissektorin palveluksessa toimivalla, koska kyse on julkisesti rahoitetusta toiminnasta, johon liittyy yhteinen intressi. Virkamies voi tuoda laajemmin esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten varojen vähyyttä, jos se vaikuttaa palveluihin. Työnantajalla ei ole oikeutta rajoittaa esimerkiksi haastattelujen antamista omaan työntekoon tai työasioihin liittyvistä yleisistä asioista.

Perustuslaissa turvattu sananvapaus kuuluu myös viranhaltijalle. Viranhaltijalla on oikeus ilmaista myös sellaisia mieli­piteitä, jotka eivät ole työnantajan toivomia. Työnantajalla on oikeus puuttua viranhaltijan sananvapauteen ainoastaan lain mukaisilla perusteilla.
(Potilaan Lääkärilehti)

Ratkaisuesimerkki: opettajalla oli oikeus julkiseen kritiikkiin
Eduskunnan oikeusasiamies on tehnyt useita ratkaisuja, joissa se on katsonut työnantajan rajoittaneen työntekijän sananvapautta perusteettomasti. Esimerkiksi ratkaisussa dnro 5342/2013  rehtori oli antanut opettajalle kirjallisen varoituksen, kun tämä oli osallistunut Aamulehdessä käytyyn keskusteluun koulujen mielenterveystyöstä. Opettaja kantoi kirjoituksessaan huolta siitä, että alalle soveltumattomat ammattikasvattajat lisäävät nuorten ongelmia, mutta asiaan ei puututa.
 
Opettaja kysyi kirjoituksessaan, “kuinka paljon kasvukipuilevan nuoren ahdistuneisuutta lisää luonnehäiriöinen opettaja tai opinto-ohjaaja, joka toimii epäjohdonmukaisesti ja maksattaa virheensä oppilaillaan?” Rehtori katsoi kirjoituksen heikentäneen koulun työilmapiiriä ja työhyvinvointia.
 

Oikeusasiamies katsoo, että opettajalla oli ollut oikeus saattaa julkisuuteen huolensa ja kriittiset näkemyksensä oman hallinnonalansa epäkohdista. Päätöksessä todetaan, että lasten hyvinvointi koulussa on yhteiskunnallisesti tärkeä aihe, jolloin kynnyksen puuttua yleisesti tärkeitä kysymyksiä käsitteleviin kirjoituksiin tulee olla korkea. Kirjoituksessa ei ollut yksilöity mitään koulua, opettajaa tai opinto-ohjaajaa. Kritiikki opettajaa ja opinto-ohjaajaa kohtaan ei koskenut heitä yksityishenkilöinä, vaan virkamiehinä. Pelkästään se, että kirjoitus voi työnantajasta olla vaivaannuttava ja aiheuttaa yhteydenottoja lasten vanhemmilta, ei riitä perusteeksi puuttua sananvapauteen.

Ammatillinen keskustelu suljetulla somefoorumilla
Moni sosiaalialan työntekijä käy julkista keskustelua oman ammattialan sosiaalisen median foorumeilla. Esimerkiksi Sosiaalityön uraverkostossa keskustelu tapahtuu periaatteessa oman ammattikunnan edustajina, ei työnantajaorganisaation edustajina. Ryhmän tarkoitus, ja sen suurin anti, on sosiaalityön kehittymisen edistäminen. Jokainen ammattiryhmä tarvitsee keskustelua oman työpaikan kahvihuoneen ulkopuolellekin. 
 
Kannattaa harjoitella tunnistamaan, mikä on alan yleistä keskustelua ja milloin keskustelussa on kyse oman organisaation asioista. Jos keskustellaan esimerkiksi johtamisesta kriittisesti, on eri asia keskustellaanko yleisesti johtajuudesta, jonkun toisen työnantajan johtamisesta vai oman työnantajan johtamisesta. Ei kuitenkaan voida yksiselitteisesti kieltää kriittistä keskustelua oman organisaation johtamisesta, koska joissakin tilanteissa sekin voi olla tarpeellista. Varovainen kannattaa silti olla.

Rohkaisen käymään julkista keskustelua omasta ammattialasta, aina kun siihen on tarvetta. Useimmista asioista voi keskustella julkisesti, kunhan käyttää sopivaa keskustelutyyliä, kuten keskustelua “yleisellä tasolla”. Mikäli hyssyttelemme tai pelottelemme toisemme hiljaisiksi tai itse vaikenemme vaientamisen vuoksi, olemme osa hiljaisuuden kulttuurin kierrettä.


Someen liittyviä perusneuvoja
➤ Perustuslaki takaa sananvapauden, joten saat käydä alaasi liittyvää julkista keskustelua, kunhan se on asiallista, totuudellista, eikä pyri vahingoittamaan työnantajaa tai henkilöitä.
➤ Sananvapaus voi olla erilainen eri asemassa toimivilla. Mitä lähemmin olet ollut mukana jonkun asian suunnittelussa ja päätöksenteossa, sitä rajatummin voit kritisoida ko. asiaa julkisesti.
➤ Sananvapautta rajaavat esimerkiksi vaitiolovelvollisuus ja kollegojen yksityisyyden suoja. Esimiehen tai kenenkään muun kunniaa ei saa loukata, joten vältä viittauksia henkilöihin, jotka voidaan tunnistaa. Työyhteisön ongelmat on hyvä ottaa puheeksi organisaation sisällä ja kasvotusten, ei verkossa. Julkisuus on yleensä viimesijainen keino hakea muutosta ongelmiin. 
➤ Ammatti- ja liikesalaisuuksia ei saa paljastaa. Työnantajan mainetta tai asiakassuhteita ei saa vaarantaa.
➤ Jos ilmoitat työpaikkasi profiilissasi, kaikkea viestintääsi voidaan tarkastella tiukemmin. Esimerkiksi rasistinen tai asiakasryhmiä haukkuva keskustelu ylittää asiallisuuden rajat herkästi.
➤ Muista työpaikkasi viestintäohjeet.
➤ Mikäli työnantaja pyrkii perusteettomasti rajoittamaan sananvapauttasi, ota yhteyttä esimerkiksi oman ammattiliittosi lakimieheen.  
➤ Mikäli kyse on työpaikan ja erityisesti asiakkaiden oikeuksiin liittyvästä epäkohdasta, tällöin toimintaohjeet annetaan sosiaalihuollon toimipaikan omavalvontasuunnitelmassa (ks. Sosiaalihuoltolaki 47-49§). Epäkohtiakin saa paljastaa julkisuuteen, mikäli organisaation sisäiset muutospyrkimykset sekä asiasta ilmoittaminen toimintaa valvovalle viranomaiselle  eivät ole tuottaneet muutosta epäkohtaan. 

Laura Tiitinen
Sosiaalityön yliopisto-opettaja

Lapin yliopisto



Sosiaalialan oppaita julkiseen keskusteluun:

Tehdään yhdessä sosiaaliala näkyväksi:
http://www.talentia.isinteksas.com/mag/talentianakyvaksi.php


Muita linkkejä työntekijän sananvapautta käsitteleviin nettikirjoituksiin: